Vuonna 1986 tuolloin seitsemänvuotiaan Alexi Laihon käteen pistetään viulu. Pari vuotta aiemmin alkanut pianonsoitto ei oikein ole maistunut ja viulu tuntuu musikaalisen lapsen näkökulmasta huomattavasti kiinnostavammalta vaihtoehdolta. Viulun soittaminen etenee sujuvasti, ja siinä sivussa Laiho suorittaa tutkintoja musiikin teoriasta.
Ei ole mikään ihme, että Alexi Laiho laitettiin soittotunneille jo esikouluikäisenä ja että suonissa virtaa musikaalista verta. Laihon isä takoi 1960-luvulla Hammond-urkuja The Beggars -yhtyeessä, jonka ohjelmistoon kuului muun muassa The Rolling Stonesin ja The Beatlesin kappaleita. Äiti taas soitti pianoa ja huilua, lauloi kuorossa ja oli jonkin aikaan mukana myös sinfoniaorkesterissa – kunnes väärästä suunnasta tullut vaskipuhaltimen törähdys tuhosi toisesta korvasta kuulon. Niin ikään Laihon sisar Anna soitti pianoa viisivuotiaasta lähtien.
– Kaikesta soittamisesta on hyötyä jollekin toiselle instrumentille. Viulun kohdalla varsinkin vasemman käden toiminnoissa on samaa meininkiä kuin kitarassa, ja veikkaan että tämä auttoi minua helvetin paljon, kun ryhdyin kitaraa soittamaan. Olen myös ollut onnekas: satun olemaan musiikillisesti lahjakas ja minulla on ollut ymmärtävät vanhemmat, Alexi Laiho pohtii.

Koskaan ei voi olla tarpeeksi hyvä
Kukaan ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos lappilais-pohjalaiseen perheeseen vuonna 1979 syntynyt Markku Uula Aleksi Laiho olisi jatkanut viulunsoiton ja klassisen musiikin parissa, mutta sähkökitarasta hän on ottanut ja saanut irti kaiken mahdollisen.
Alan julkaisut ovat valinneet hänet vuonna 2009 maailman parhaaksi kitaristiksi ja kaksi vuotta myöhemmin maailman parhaaksi metallikitaristiksi. Lisäksi Laiho on päässyt kärkisijoille useissa kotimaisissa äänestyksissä ja kerännyt meriittejä myös soittonopeudellaan. Listaa voisi vielä jatkaa usealla eri kunnianosoituksella, maininnalla ja listasijoituksella.
– Olen sitä mieltä, että koskaan ei voi olla tarpeeksi hyvä. Totta kai tuollaiset tunnustukset ovat palkitsevia, mutta ei kannata ottaa sellaista asennetta, että enää ei tarvitse treenata tai että kukaan ei ole parempi kuin minä. Onhan tässä toisaalta duunia paiskottu, eli tuollaisia juttuja on toki hauska kuulla, Laiho toteaa.
Laihon ensimmäinen kitaristi-idoli oli Dire Straits -yhtyeen Mark Knopfler ja sittemmin kuvioihin astuivat mukaan muun muassa Steve Vai ja Zakk Wylde. Laihon ja siinä samalla Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin metalliyhtyeisiin kuuluvan Children of Bodomin musiikillisten vaikutteiden skaalakin on varsin laaja.
– Voi kiesus, Laiho pähkäilee.
– Kaikki mahdollinen glamin ja black metallin, Poisonin ja Darkthronen väliltä voidaan kyllä tässä yhteydessä ottaa huomioon.
Poisonista Laiho sanoo tulevansa edelleen hyvälle tuulelle ja mainitsee samalla olevansa bläkkismiehiä, mistä kertoo jo parin vuoden mittainen pesti Impaled Nazarenen riveissä. Lisäksi hän vihjaa kuuntelevansa vieläkin silloin tällöin Mozartia ja Beethovenia.
Kaikki tämä ei voi olla heijastumatta tavalla tai toisella Children of Bodomin musiikkiin, jonka säveltämisestä Laiho vastaa.
– En ole ikinä jaksanut yrittää etsiä mitään lokeroa Children of Bodomin musiikille, minun mielestäni se on vain pelkkää metallia. Ja se riittää minulle.
Minulta lähti ääni jo parin keikan jälkeen, enkä pystynyt edes kuiskaamaan. Alexi Laiho
Laihon musiikillisesta urasta tekee mielenkiintoisen ja ehkä ristiriitaisenkin se, että vaikka kitaransoiton tekninen taituruus on viety huippuunsa, hän ei ole koskaan opiskellut laulamista tai ottanut laulutunteja. Alkuaikojen kiertueilla tämä vaati veronsa.
– Minulta lähti ääni jo parin keikan jälkeen, enkä pystynyt edes kuiskaamaan, saati sitten puhumaan. Laulutekniikkani oli vääränlainen : käytin liikaa kurkkua, vaikka olisi pitänyt laulaa vatsasta. Opin oikeanlaisen laulutavan vahingossa. Ääni ei ole alkuaikojen jälkeen enää kiertueilla kadonnut, vaikka olen huutanut jo kahdenkymmenen vuoden ajan helvetin lujaa, melkein joka ilta.

Elähtäneitä naisia ja Kallion räkälöitä
Vaikka Alexi Laihon elämää on leimannut ammatillinen menestys, Petri Silaksen kirjoittama tuore Kitara, kaaos & kontrolli -elämäkerta maalaa kuvan taiteilijasta, jonka vaiheista ei dramatiikkaa, nopeita käännöksiä tai sysimustia hetkiä ole puuttunut.
Kirjassa muun muassa kerrotaan, kuinka Laiho joutui 1990-luvun puolivälissä pakenemaan henkensä edestä kotikonnuiltaan Espoon Mankkaalta. Mustasukkaisuusdraaman takia "umpihullut piripäät" latelivat Laiholle tappouhkauksia ja pitelivät veistä tämän kurkulla. Tilanne eskaloitui lopulta niin pahaksi, että maisemia oli pakko vaihtaa.
Piti valita joko mielisairaala tai psykiatri, ja valitsin jälkimmäisen. Alexi Laiho
Täysi-ikäisyyden hujakoilla Laiho löysi itsensä nuhjuisen Kallion nuhjuisimmista kapakoista.
– Luuhasin tuolloin yhden kaverini nurkissa, mutta aina ei ollut varmaa, mistä löytyisi yösija. Menin Kallion pahimpiin räkälöihin ja suuntasin siellä elämää nähneiden ja elähtäneiden keski-ikäisten rouvien pöytiin. Olin sitten heidän seuralaisenaan bissepalkalla. Tämä niin sanottu mieshuorausvaihe oli tosin aikaa, jolloin kävimme treeneissä ja tein musiikkia, joten kyse oli lähinnä iltaisin tapahtuneesta aktiviteetista ja ilmaisesta bissestä, ei suinkaan täyspäiväisestä dokaamisesta. Olihan se mielenkiintoinen elämänvaihe.

Samoihin aikoihin Laiho oli ahdistunut ja vihainen, viilteli itseään ja sai lopulta lähetteen psykiatrille.
– Piti valita joko mielisairaala tai psykiatri, ja valitsin jälkimmäisen. Kävin keskustelemassa kerran viikossa vuoden ajan, ja kyllä siitä apua oli. Pääsin ainakin sen verran jaloilleni, että tuli sellainen fiilis, etten halua kokea tällaista tunnetta enää koskaan. En tiedä, monilla teineillä voi olla tällaisia tuntemuksia, eikä niihin koskaan löydetä varsinaista syytä.
Vihasta ja vihaamisesta Laiho ei ole päässyt eroon – eikä ole välittänytkään: viha kun voi toimia polttomoottorina myös luovuudelle.
– Olen ja en ole vihainen persoona. Totta kai kaikki ihmiset suutahtavat välillä, mutta minulla on sellaista ylimääräistä vihaa ja ehkä myös ylimääräinen pimeä puoli. Se mistä se tulee – siis helvetti kun itsekin tietäisi! Kaiken vihan ja kiukun pystyn kuitenkin purkamaan musiikkiin.
Vihasta puheenollen, Children of Bodomin dramaattisimpiin vaiheisiin kuuluu vuosi 2015, jolloin yhtyeen pitkäaikainen kitaristi Roope Latvala sai yhtyeestä kenkää. Latvalan tarina kerrottiin Ylen artikkelissa, jossa puhuttiin muun muassa selkäänpuukottamisesta.
Elämäkerrassaan Alexi Laiho kertoo tapahtuneesta oman versionsa. Laihon mukaan Latvala ei esimerkiksi saapunut viikkoon Children of Bodomin uuden levyn äänityksiin. Ja kun hän lopulta ilmestyi paikalle, soitto ei sujunut kuten olisi pitänyt.
– Oli vaihe, jolloin olisin ottanut Latvalan bändiin takaisin, mutta sen verran se on jauhanut paskaa meistä ja varsinkin minusta, että en enää. Se oli siinä.

Shotteja ja verisiä oksennuksia
Kitara, kaaos & kontrolli -kirjassa käsitellään Laihon vauhdikasta elämää varsin avoimesti. Poikuus katosi 13-vuotiaana heti yläasteelle siirtymisen jälkeen. Vuotta vanhempi tyttöystävä oli paitsi hauskaa seuraa, myös "ehtinyt jo harrastaa kaikenlaista".
Samoihin aikoihin kuvioihin tuli mukaan kaljoittelu, joka kasvoi Laihon kohdalla myöhemmin megalomaanisiin mittasuhteisiin. Holtiton viinan kittaaminen nivoutui oleelliseksi ja normaaliksi osaksi kiertue-elämää.
– Aina aamulla kun heräsin, piti ottaa pari shottia, jotta sai tärinän loppumaan. Päivän mittaan nappasin välillä bissen, välillä shotin. Kyse ei ollut kännäämisestä, mutta niin sanottu normaalitilani vaati tiettyä päivittäistä alkoholimäärää. Tällainen elämäntapa ei tuntunut mitenkään kummalliselta tai oudolta, koska sitä noudatettiin ympärilläni jatkuvasti.
Lähes joka ilta oksensin verta, ennen kuin astuin lavalle. Alexi Laiho
Raja tuli vastaan vuonna 2012, jolloin jo aiemmin vatsahaavoista kärsinyt Laiho passitettiin sairaalaan ja Children of Bodomin keikkoja jouduttiin perumaan.
– Siinä alkoivat silmät avautua, että ei helvetti, tämä tällainen ei ole oikein. Lähes joka ilta oksensin verta ennen kuin astuin lavalle. Keikan jälkeen piti ottaa vodkaa – olihan se synkkää. Päätin että nyt tämä saa loppua, en jaksa tätä enää. Kivoin kännikokemus oli varmaan sellainen, josta en muista mitään.
Nykyisin Laiho käyttää alkoholia maltillisesti.
– Kiertueilla en juo alkoholia enää ollenkaan. Kiertueiden ulkopuolella saatan käydä baarissa ja vetää kännit kavereiden kanssa, mutta minkäänlaisia dokausputkia en enää harrasta.

Alamaailman jumalien ja jumalattarien huomassa
Children of Bodomin tänä vuonna ilmestyneen uuden levyn nimi on Hexed, mikä viittaa Alexi Laihon kiinnostuksen kohteisiin. Laiho on kauhufani, ja esimerkiksi yhtyeen tuore Platitudes and Barren Words -video on kuvastoltaan silkkaa horroria.
– Tunnen viehtymystä noituuteen ja alamaailman jumaliin ja jumalattariin, mutta en ole mikään satanisti tai mikään muukaan isti. Olen aina kokenut tuollaisen maailman hyvin mielenkiintoiseksi, Laiho toteaa.
Mutta joutuuko ihminen sitten jossakin vaiheessa kohtaamaan nuo alamaailman jumalat ja jumalattaret?
– Ensimmäisenä tulee mieleen, että kuoleman jälkeen ei seuraa mitään. Toisaalta haluaisin kyllä ajatella, että sitä syntyy uudestaan jossakin toisessa formaatissa. Syynä tähän on se, että tuollainen on paljon viihdyttävämpää kuin ei mitään -juttu, se olisi jotenkin tylsää.
Alexi Laiho on kierrellyt manteretta jos toistakin ja asunut Kaliforniassa sekä Australiassa. Suomi hänestä ei kuitenkaan lähde pois kulumallakaan: Laiholla esimerkiksi on Suomen leijona -tatuointi, jolla hän haluaa kunnioittaa isovanhempiaan ja kokonaisen sukupolven ponnistuksia.
– Tavallaan olen isänmaallinen henkilö. Koska olen asunut niin paljon muualla, Suomi ei välttämättä maana ole minulle tärkeä juttu, mutta suomalaisuus on. Ja suomalaisuudella tarkoitan sitä, että ollaan itsepäisiä ja mennään läpi harmaan kiven. Ärsyttää käyttää tätä sanaa, mutta sisustahan tässä on kyse.