Suljen silmäni bussin neljännellä penkkirivillä. En voi olla ajattelematta aihetta, jonka tutkiminen on ollut kipeä matka 15 vuoden taakse.
Maaliskuun pilkkopimeässä yössä 23 ihmistä kuoli ja 14 loukkaantui Suomen tieliikennehistorian synkimmässä onnettomuudessa, kun rekka ja linja-auto törmäsivät Konginkankaalla.
Bussin matkustamoon vyöryneet paperirullat särkivät monta nuorta elämää, eikä sen jälkeen mikään ollut entisensä. Konginkangas repi perheet rikki pahemmin kuin voimme ikinä ymmärtää.
Jutun valmistelu alkoi kuukausia sitten. Työryhmässä tehtäväni oli kuulla ja kirjoittaa sanoiksi uhrien ja heidän omaistensa sekä muiden onnettomuudessa tavalla tai toisella läsnä olleiden tunteita.
Osa kuulemistani tarinoista oli niin raakoja, ettei niiden kuvaamiselle ole sanoja.
Haastattelujen aikana pintaan noussut tuska oli hetkittäin sen verran pohjatonta, ettei sen edessä voinut suojautua toimittajan roolin taakse. Oli laskettava kaikki ammatin tuomat suojamuurit. Oli oltava ihminen.
Kuopuksensa menettäneen äidin silmänurkkiin nousivat kyyneleet. Haastattelun päättyessä hän halusi näyttää minulle jotain henkilökohtaista ja tärkeää. Käänsimme valokuva-albumin sivut yksi kerrallaan.
Kyyneleet muuttuivat kahvipöydässä pieneksi hymyksi, kun äiti kertoi lukiolaistytön vilkkaasta luonteesta ja unelmista. “Ehkä hän olisi tänä päivänä eläinlääkäri.”
Olen itsekin ollut aina kyltymätön haaveilija. Siksi onnettomuuden musertamat unelmat olivat itselleni raskain asia käsittää.
Silmänräpäys muutti nuorten opiskelu- ja urasuunnitelmat. Ylioppilaskokeiden suorittamisen sijaan olikin opeteltava uudelleen kävelemään.
Jo rakennetun uran sijaan olikin ymmärrettävä aivovamman tuoma väsymys ja voimien rajallisuus. Oli kohdattava kohtuutonta kohtelua, käytävä taistelu toimeentulosta ja saatava kouraansa eläkepaperit.
Äiti ei enää koskaan voinutkaan kaapata laskettelumatkalla palannutta lastansa syliinsä.
Moni onnettomuuden uhri ja omainen on vaihtanut numeronsa salaiseksi.
Ymmärrän, miksi. Meidän takiamme: toimittajien ja muuten uteliaiden ihmisten.
Koimme maaliskuun turma-aamuna uutisten välityksellä ensin kollektiivisen surun. Meidän tuskallemme kävi, kuten kuluneissa fraaseissa. Aika korjaa. Bussissa olleille, omaisille ja pelastajille Konginkangas on heidän elämänsä loppuun saakka onnettomuus, joka ei unohdu.
Miksi arpien avaaminen vereslihalle on tarpeellista vielä näin 15 vuotta onnettomuuden jälkeen?
Alkusyy löytyy Konginkankaan käynnistämistä muutoksista.
Selvitimme, mikä maanteillä muuttui. Konginkankaan tapahtumien merkitys suomalaiselle tieliikenteelle on suuri. Liikenneturvallisuus on parantunut, mutta paljon on vielä tekemättä. Myös ensihoito ja pelastustyö ovat mullistuneet.
En väitä, että pitkän juttuprojektin jälkeen tietäisin kaiken tuskasta, joka bussin kyydissä olleiden osaksi tuli kantaa. Nyt ymmärrän siitä murto-osan.
Tajuamme nyt, miten he haluavat tulla kohdatuksi.
Ne, jotka haluavat kertoa kokemuksensa, kertovat sen, kun aika on oikea. Kokemuksen jakaminen vaatii luottamuksen. Siihen pakottaminen saa aikaan vain pahaa mieltä.
Uhrit eivät halua olla eläviä muistomerkkejä.
He ovat löytäneet vaikeuksien kautta keinon elää uutta, näköistänsä elämää. Kasanneet unelmiensa palaset. Rakentaneet hiljalleen uusia.
Ylimääräiset sanat, sääli ja utelut kannattaa unohtaa. Läsnäolo riittää.