Syyskuisena aamuna Elina Heletoja on noussut ylös kuudelta. Unta suurperheen äidille kertyy yleensä viidestä kuuteen tuntia yössä. Tavallisiin arkirutiineihin perheessä kuuluu aamupalan laittaminen ja lasten valmisteleminen koulua ja päiväkotia varten.

Toisinaan Heletoja lähtee aamutoimien jälkeen töihin valmistautumaan Kotkan keskustassa toimivan Public Cornerin avaamiseen.

– Vuorottelemme mieheni kanssa. Välillä hän menee töihin aamulla, välillä minä. Toinen hakee lapset iltapäivällä päiväkodista, kun toinen menee illaksi töihin.

Kesän jälkeen seitsemänhenkisen perheen elämä on palautunut raiteilleen. Kaikki viisi lasta ovat taas koulussa ja päiväkodissa, molemmat vanhemmat töissä.

Toisin oli vielä muutama kuukausi sitten.

Kun koronavirus iski Suomeen maaliskuussa ja siirryttiin poikkeusoloihin, ravintolat menivät kiinni. Työt loppuivat myös Elina Heletojalta. Hän kertoo, että ensireaktio oli shokki.

– Sitä ei voinut uskoa todeksi. Ravintola-alalla on aina ollut töitä melkein rajattomasti. Tuntui oudolta ajatella, että mistä niitä töitä nyt sitten lähdetään hakemaan, kun ravintolat menevät kiinni.

Alkushokin jälkeen tuli kova stressi. Laskut eivät odottaisi kuukausia. Tilanne kosketti koko perhettä, sillä Heletojan mieskin työskentelee alalla yrittäjänä.

– Mieheni joutui sulkemaan ravintolansa. Hän jäi kotiin hoitamaan yrityksensä asioita. Silloin iski paniikki siitä, että jostain pitää saada töitä ja rahaa.

Heletojan pää oli täynnä kysymyksiä. Kauanko tämä kestää? Mitä sitten, jos töitä ei löydykään? Joutuvatko perheen molemmat vanhemmat pysyttelemään kotona? Millä laskut maksetaan?

Kesken pahimman epätoivon Heletoja sai työnantajaltaan huojentavan tiedon. Konsernin sisällä olisi mahdollista saada korvaavia töitä. Heletoja pääsi kaupan kassalle sekä ruokakuskiksi ravintolan kotiinkuljetuspalveluun.

– Helpotus oli suuri! Olen todella kiitollinen työnantajalleni. Asiat hoidettiin sieltä suunnalta todella hyvin.

Kaupoista tarjottiin työvuoroja aina viikko kerrallaan. Heletoja otti vastaan kaikki vuorot, mitä vain oli mahdollista saada.

Mies hoiti kotona lapsia, kun Elina Heletoja kävi töissä. Sosiaalisena ihmisenä hänelle ei tuottanut vaikeuksia sopeutua uuteen työympäristöön. Hän pääsi tutustumaan uusiin työkavereihin ja kuten baaritiskin takana, myös kaupan kassalla sai olla tekemisissä ihmisten kanssa.

– Kaupassa töissä ollessani saatoin tavata tuttuja baarin asiakkaita, jotka ihmettelivät, mitä minä siellä tein. Olihan se hyvin erilainen ympäristö olla töissä, mutta työnä se oli todella mielekästä.

Epätietoisuus tulevaisuudesta kuitenkin kaiveli yhä. Edelleen oli epävarmaa, milloin ravintolat avataan ja millaisilla säädöksillä.

Pojat menivät pitkin seiniä

Työn ja suurperheen arjen yhteensovittaminen ei ollut helppoa. Kun lasten harrastukset, tarhat ja koulut jäivät tauolle, tilanne kotona oli ajoittain kaoottinen.

– Meillä on kolme pientä poikaa ja hehän menevät pitkin seiniä, kun ei ole tarpeeksi virikkeitä. Kun lapset olivat kotona 24/7, niin kyllä se meininki kotona oli ihan sirkukseen verrattavissa. Koko ajan piti toimia ohjelmatoimistona ja keksiä tekemistä.

Myös Elina Heletojan vapaa-aika sujui tiiviisti perheen parissa. Ystäviä ei juuri tullut nähtyä, kotoa poistuttiin vain harvoin.

– Lasten auttaminen koulunkäynnissä oli välillä hankalaa, kun tein töitä niin paljon kuin tarjolla oli.

Uusi lisämauste arkeen tuli, kun Heletojaa pyydettiin kuvaamaan videopäiväkirjaa elämästään tv-ohjelmaa varten.

Koronarajoitusten voimaantulon jälkeen Heletoja ja seitsemän muuta naista alkoivat pitää kokemuksistaan videopäiväkirjaa Ylelle. Niistä koostetussa Tilipäiväkirjat-realitysarjassa naiset kuvaavat työelämänsä ja arkensa mullistumista poikkeuksellisena keväänä.

Lue lisää: Kampaamoyrittäjän painajainen: Iida Ketola, 30, oli juuri selviämässä elämänsä kriisistä, kun korona tuli ja sekoitti kaiken

Kotkalainen Elina Heletoja päätyi mukaan projektiin sattumalta.

– Aluksi tähän kysyttiin erästä kaveriani, mutta hän oli sitä mieltä, että minä olisin sopivampi henkilö. Hänen mielestään minulla olisi tähän oman tarinani kanssa enemmän annettavaa, Heletoja sanoo.

Ajatus tuntui ensin vieraalta.

– Ajattelin, etten saa kuvattua yhtään mitään. Itseni kuvaaminen ei tuntunut luontevalta ja aikaa sitä varten oli vaikea löytää

Hän päätti kuitenkin hypätä mukaan ja lähetti eteenpäin kaikki videot, mitä sai tehdyksi. Hän kuvasi arkeaan töissä ja kotona maaliskuusta kesäkuuhun. Videolle taltioitui muun muassa hetket kesäkuun alusta aamulta, jolloin baarit saivat jälleen avata ovensa asiakkaille.

Lopputulos on nähtävissä kahdeksanosaisessa sarjassa Yle Areenassa.

Nyt tilanne on palautunut töiden ja muun elämän puolesta suurin piirtein sellaiseksi kuin se oli ennen koronapandemiaa. Ensimmäistä kertaa kuukausiin Elina Heletoja on voinut välillä keskittyä myös itseensä.

– Minun omaa aikaani on se, kun joskus töiden jälkeen pääsen käymään jossain ravintolassa ottamassa muutaman siiderin, Heletoja hymähtää.

Vaikka kaiken stressin jälkeen tilanne on nyt tasapainossa, pieni pelko jyskyttää takaraivossa koko ajan. Koronavirustartuntojen määrä on ollut viime viikkoina kasvussa.

– Kyllä viimeaikaiset uutiset hieman huolettavat. Tulee pohdittua, suljetaanko ravintolat uudelleen, jos toinen aalto lähtee kunnolla liikkeelle. Mutta ei tässä voi mennä kuin päivä kerrallaan ja toivoa, että niin ei käy.

Koronaepidemian aiheuttaman hullunmyllyn aikana Heletoja myös oppi jotain itsestään.

– Pitää olla tosi hyvät hermot, pienistä asioista ei voi ottaa stressiä. Jos ei joskus ehdi pestä pyykkiä tai siivota, niin ei siitä voi itseään syyttää liikaa. Ei koko ajan voi suorittaa kympin arvoisesti.

Luennon teema on “Menestyksen avaimet”. Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on palkattu Speaker’s Forumin kautta jälleen yhdelle puhujakeikalle.

Mutta yleisön edessä Pölönen ei enää onnistukaan esittämään itseään: leppoisaa menestysohjaajaa, joka kertoo hauskoja juttuja. Sanat takkuavat. Hiljaisuus on kiusallinen.

Pölönen laskuttaa luennostaan 2 000 euroa. Yleisö ei tiedä, että se menee ulosottoon. Tähtiohjaaja on lähtenyt luentoreissulle konttorihuoneensa lattialta, pahvilaatikkoon taitettavalta patjalta. Oikeaan kotiin ei ole varaa.

On 2010-luvun alku, ja Pölösen avaimet ovat hukassa.

Koronaköyhien joukko kasvaa

Suomalainen köyhyys on moninaista. On sukupolvelta toiselle periytyvää osattomuutta. Ja on köyhyyttä, joka tulee yllättäen, kun sairaus, ero tai työttömyys romuttavat talouden. Yksi sotkee raha-asiansa itse, toinen on olosuhteiden uhri.

Voi olla, että pian Suomessa on uusi köyhien joukko, koronaköyhät: pandemian vuoksi toimeentulonsa menettäneet yrittäjät, free lancerit, irtisanotut ja pätkätyöläiset.

Monen kalenteri näyttää tyhjää, ja jos säästöjä ei ole, pohja voi pettää nopeasti.

Markku Pölönen tietää, millaista on pudota korkealta köyhyyteen. Silti hän puhuu aiheesta varoen, eikä edes esitä, että tietäisi jotakin kipeästä, elämänmittaisesta osattomuudesta.

– Niukkuuden ja köyhyyden ero on yhtä suuri kuin sukeltamisen ja hukkumisen, Pölönen sanoo.

Hän itse oli pinnan alla monta vuotta.

Kuuden neliön koti ja puolentoista neliön huussi

Jos kädet levittää sivulle, ne osuvat melkein seiniin. Sängyn ja kapean pöytälevyn väliin jää juuri ja juuri tilaa jaloille. Sähköt on vedetty jatkoroikalla viereiseltä mökiltä. Virtaa tarvitaan keittolevyyn, tietokoneeseen ja kylmimpinä öinä lämpöpatteriin.

Juomavesi on gallonassa ja pihalla nököttää maastokuvioitu huussi.

Kuuden neliön kokoinen harmaa vaja Enossa Pielisen rannalla on ollut koko kesän Markku Pölösen koti.

Kaupunkiasunto, vuokrakaksio Joensuun keskustassa, on putkiremontissa. Mutta oikeastaan Pölönen viihtyy vajassaan paremmin kuin kaupungissa.

– Tämä on vapaaehtoista niukkuutta, hän sanoo.

Sillä on vissi ero köyhyyteen. Oikeastaan vaja ja sen ympäristö ovat pääomaa, sillä paikka on Pölöselle erityislaatuinen.

Ensinnäkin on hiljaisuus. Niin suuri ja rauhoittava, että päivän voi ongelmitta kuluttaa katsellen, kuinka kaarnanpalaset liikkuvat telttakatoksen päällä tuulessa.

Toiseksi on tuttuus. Pölönen muistaa rannan puut ja hiekkasärkän lapsuudesta. Hän oli itse lautapoikana vajaa 45 vuotta sitten, kun veli rakensi vajan. Kun Pielinen hönkii syksyä, Pölönen tunnistaa järven tuoksun.

Viinitila Italiassa ja taksilla kauppaan

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan Pölösellä meni lujaa. Elokuvat Kivenpyörittäjän kylä, Kuningasjätkä ja Koirankynnen leikkaaja olivat tehneet ohjaajasta kotimaisen elokuvan juhlitun raskassarjalaisen.

Rahaa tuli niin, ettei aina keksinyt, mihin sen olisi laittanut.

Pölösellä oli yhtiökumppaninsa kanssa viinitila Genovan lähellä Italiassa ja pöydässä konjakkia joka kahvilla.

– Ihmettelin aidosti, miksi kaikki eivät käy taksilla kaupassa, kun se on niin kätevää.

Kontiolahteen Joensuun kupeeseen nousi Suomen ensimmäinen elokuvakylä. Siellä kuvattiin suosittu Karjalan kunnailla -televisiosarja. Suunnitelmat olivat suuret: samassa kulissikylässä tehtäisiin elokuvia ja tv-tuotantoja vielä pitkään.

– Jossakin vaiheessa äly tippui kyydistä. Sössin raha-asiani ihan itse. Luottokortti vinkui, verot jäivät maksamatta ja niin edelleen, Pölönen sanoo.

Luottotiedot ja elämänhallinta menivät

Kun Yle torppasi pitkään suunnitellun televisiosarjan, romahdus oli vääjäämätön.

Syöksy oli jyrkkä. Alta lähtivät yhtä aikaa avioliitto, asunto ja elanto. Velat menivät ulosottoon. Luottotiedot paloivat, samoin elämänhallinta.

Pölönen päätyi patjamajoitukseen toimistonsa lattialle teollisuuskiinteistöön Joensuun laitakaupungille. Äkillinen köyhyys muutti arjessa kaiken. Oudointa oli kuitenkin se, mitä köyhyys teki pään sisällä.

Pölönen alkoi vältellä ihmisiä. Kun oli aiemmin juhlahetkenä tarjonnut koko baarille, oli vaikea myöntää, että nyt ei ollut varaa pullakahveihin.

Pikkuhiljaa häpeä ja katkeruus luikertelivat mieleen. Ne tuntuivat tärinänä sisuksissa. Aamulla herätessä mielessä oli vain kirosanoja.

Sättiminen kohdistui ensin yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin, vaikka Pölönen kokee saaneensa apua enemmän kuin moni muu. Vähän myöhemmin katkeruus suuntautui omaan itseen.

– Myönteinen legenda itsestä, tarina ihan hyvästä tyypistä, katosi, Pölönen sanoo.

Vainoharhaisuus valtasi mielen

Köyhyys sysäsi kummallisella tavalla normaalin ulkopuolelle. Se aiheutti vainoharhaisuutta. Pölönen pelkäsi, että viereistä teollisuuskiinteistöä valvovat vartijat huomaavat hänen asuvan laittomasti konttorihuoneessa.

Sen vuoksi hän kääri patjan joka aamu suureen pahvilaatikkoon. Vartijoita eivät Pölösen liikkeet kiinnostaneet, mutta silti hän hiiviskeli: lähti olevinaan töistä joskus alkuillasta ja palasi sitten salaa nurkkia pitkin toimistokopperoon nukkumaan.

Luottotietojen menettäminen tiputti Pölösen ykkösluokasta karjavaunuun. Yhtäkkiä tavallista vakuutusta ei myönnetty, vuokra-asuntoa ei saanut eikä kaupasta voinutkaan ostaa osamaksulla uutta kännykkää hajonneen tilalle. Kiusalliset hiljaisuudet asiointitilanteissa seurasivat toistaan.

Kun Pölöselle myönnettiin taiteen Pro Finlandia -mitali vuonna 2016, tuotantoyhtiö lupautui maksamaan hotellihuoneen Helsingissä. Hotelliin kirjautuessa Pölöseltä kysyttiin luottokorttia. Sitä ei ollut. Seuraavaksi kysyttiin 250 euron takausmaksua. Sitäkään ei ollut. Pölönen sai huoneensa, mutta pian ovelle koputettiin.

– Sisään astui mies, joka kävi sanaakaan sanomatta lukitsemassa baarikaapin ja poistui.

Niukkuudella voi ylpeillä, köyhyydellä ei

Pölönen oppi köyhyyden ja niukkuuden eron.

Suomessa on perinteisesti arvostettu niukkuutta ja halveksittu pröystäilyä. Se on peruja pientilallisuudesta ja jälleenrakennuksesta sotien jälkeen.

– Niukkuudella voi ylpeillä. Se on ylevää. Tiukkaa on ollut, mutta aina on pärjätty, Pölönen sanoo

Niukkuus sisältää toiveen paremmasta. Vaikka se olisi kuvitelmaa, toivo ajaa eteenpäin. Mutta köyhyydessä toivo on menetetty. Silloin jäljelle jää katkeruus.

Se ei ole Pölösellekään vierasta, vaikka hän ei jäänyt hukuksiin. Tv-sarjan hyllyttäminen Ylessä jäytää edelleen niin, ettei katkeruudesta ole päässyt vieläkään kokonaan yli.

– Saatana, kymmenen vuotta tätä tunnetta, Pölönen kiroaa vajansa pihassa ja hörppää pikakahvia armeijan vihreästä muovikuksasta.

Automatkoilla itkettiin välit selväksi

Kahvit juodaan ulkona, koska vajaan ei mahdu. Pöydässä on ruislastuja ja pala parmesania. Tai oikeastaan ruislastujen kylkeen on katettu kimpale toivoa.

Vaikeimpinakaan vuosina Pölönen ei lakannut ostamasta parmesania. Hän söi mieluummin useamman päivän tattaripuuroa, jotta rahat riittivät joskus juustokimpaleeseen. Siitä luopuminen olisi ollut luovuttamista.

Pölösen kiskoivat pinnalle kaksi todellista henkilöä ja yksi kuviteltu: omat, nyt jo aikuistuneet lapset sekä eräs mies muinaisesta Kiinasta.

Avioeron jälkeen Pölösen lapset asuivat lähinnä äitinsä kanssa. Ei toimistohuoneessa voinut elää lapsiperhe-elämää, vaikka sitäkin yritettiin. Yhteys lapsiin säilyi kuitenkin koko ajan, ja siitä Pölönen kiittää ex-puolisoaan.

Perheen joulunvietto muuttui. Lapset viettivät joulunpyhät äitinsä kanssa Pohjanmaalla ja uuden vuoden isänsä kanssa Pohjois-Karjalassa. Pitkien automatkojen aikana ehti itkeä ja puhua välit selviksi teini-ikäisten kanssa. Voi olla, ettei samanlaista mahdollisuutta olisi tarjoutunut normaalissa perhe-elämässä, jos Pölösen vauhtivaihde olisi jäänyt päälle.

– Ilman avioeroa ja kaikkea sitä seurannutta, olisin kadottanut lapseni maailman tuuliin, Pölönen sanoo.

Keisarillinen kirjuri tuli uneen

Se kolmas auttaja ilmestyi unessa. Kerran Pölönen istui junassa ja torkahti. Unen ja valveen rajalla tapahtui jotakin, ja herätessä päässä oli runo.

– Oli heti selvää, ettei se ollut minun keksimäni, Pölönen sanoo.

Joku oli toimittanut Pölösen päähän säkeet: “Kaislat kasvavat veneeni läpi, vasen polveni ei anna minun nukkua. Kuu loistaa Shangyin kapakan yllä.”

Myöhemmin kävi ilmi, että asialla oli Liu Ping, entinen keisarillinen kirjuri 2 000 vuoden takaa Kiinasta, Pölösen alitajunnan tuote.

Liu Ping eli hyvin samantyyppisessä tilanteessa kuin Pölönen: hän oli kuulunut keisarin sisärenkaaseen, mutta joutunut epäsuosioon ja tipahtanut köyhyyteen.

Liu Ping järsi laitakaupungin luukussaan halpaa valaanlihaa, mutta toivoaan hän ei ollut menettänyt. Keisarillisen kirjurin asenne köyhyyteen oli viiston humoristinen. Liu Pingin tunne-elämä ei ollut kuollut, vaan runoissaan tämä liikuttui pienistä asioista.

Liu Ping toimitti Pölöselle runon 70 perättäisenä aamuna. Kun Pölönen heräsi viiden aikaan superlonpatjaltaan konttorihuoneessa, runo oli valmiina päässä. Pölönen kirjoitti sen ylös ja laittoi Facebookiin. Myöhemmin hän luki kaikki runot nauhalle.

Ihmisarvon voi tarkistaa tietokoneelta

Enää Liu Ping ei lähetä runoja. Pölönen sen sijaan sai vaikeiden vuosien jälkeen ammatillisen itsetuntonsa takaisin.

Elokuvaohjaaja Jarmo Lampela kannusti Pölöstä muokkaamaan elokuvaksi Ylen torjuman pitkän televisiosarjan.

– Jarmo sanoi, että tämä tarina on pakko tehdä. Sitten aloin itsekin uskoa niin.

Syntyi jälleenrakennuksen ajan Suomesta kertova elokuva Oma maa. Pölönen huomasi, että vaikka edellisestä ohjauksesta oli kulunut lähes vuosikymmen, hän osasi ja pystyi edelleen.

Tarina niukkuudesta ja selviytymisestä sai lopulta yli 200 000 katsojaa ja oli vuonna 2018 Suomen toiseksi katsotuin kotimainen elokuva.

Tänä vuonna elokuun 5. päivänä Pölönen istui vajassaan tietokoneen ääressä. Siinä hän oli tehnyt töitä koko kesän, mutta tämä päivä oli erityinen.

Hän näpytteli tunnukset koneelle ja tarkisti sen, minkä tiesi: luottokelpoisuus oli viimein palautettu.

Ensitöikseen Pölönen otti pienen lainan muuttokuluihin.

– Halusin testata palautettua ihmisarvoani.

Sitten Pölönen keitti kahvit ja leikkasi viipaleen parmesania.

Riihimäen lasitehtaan tunnuksena tuttu ilves on palautettu kaupunkilaisten silmien eteen kunnostettuna ja valaistuna. Ilves asennettiin Tehtaankadun liikenneympyrään tänään lauantaina.

Yle oli seuraamassa 3,5 metriä korkean teoksen pystytystä, kun paikalle sattui Riihimäen Lasin entinen kunnossapidon työnjohtaja Pentti Sallinen. Kävi ilmi, että Ilveksen kohtalo oli päätyä jätteeksi, kunnes Sallinen puuttui peliin.

Sallinen kertoo, että Riihimäen Lasi oy:n konttorin katolle asennettiin uudet omistajasuvun nimeä kantavat Ahlström-kyltit 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Käsky kävi, että katolla komeillutta ilvestä ei enää tarvita.

– Käsitin, että se hävitetään, Sallinen muistaa.

Nosturi nosti ilveksen roskalavalle, ja kun yleisöä ei enää ollut, Sallinen tuumasi talonmiehen kanssa:

– Sanoin, että tällä on niin pitkä historia, että otetaan talteen. Roudasimme sen kaikista takimmaiseen varastoon piiloon.

Sallisen mukaan ilvestä ehdotettiin myöhemmin pystytettäväksi Lasitehtaan koulun katolle. Sinne se ei kuitenkaan päätynyt, vaan koulua vartioi riihimäkeläisten tuntema kiemurtelva lohikäärmeteos.

Ilves ilmentää Riihimäen teollisuushistoriaa

Vuosiksi varastoon unohdettu ilves ränsistyi. Se heräsi uuteen loistoon, kun yksityishenkilö kunnosti sen 2000-luvulla. Kunnostettu ilves esiintyi Riihimäen joulukadun avajaisissa traktorin lavan kyydissä 2007.

Myöhemmin ilves siirtyi Hämeen ammattikorkeakoulun omistukseen lasitehtaan alueen kehittämishankkeen yhteydessä.

2014 graffititaiteilija Jaakko Autere maalasi ilveksen mustavalkoiseksi. Väritys mukaili lehmää, ja ilves laidunsi lasitehtaan alueella.

Nyt Hämeen ammattikorkeakoulu on lahjoittanut ilveksen Riihimäen kaupungin omistukseen.

Uuden paikkansa löytänyt ilves seisoo Tehtaankadun kiertoliittymässä kiven päällä ja katsoo kohti Suomen lasimuseota. Ilveksellä on valaistus, joka kytketään ensi viikolla.

– Ilves on korjattu ja valaistu sillä ajatuksella, että se olisi mahdollisimman alkuperäisen näköinen. Tunnus maalattiin siniseksi, ja sen vanha neonputkivalo korvattiin led-valoilla. Kiertoliittymässä ilveksen toinen puoli kohdevalaistaan, kertoo vs. kaupunginpuutarhuri Päivi Sundman tiedotteessa.

Riihimäen taidetyöryhmä päätti ilveksen uuden sijoituspaikan. Työryhmä ajattelee, että ilveksellä on Riihimäen teollisuushistoriaan liittyvää tunnearvoa, ja se muistuttaa Riihimäen lasikaupunkimaineesta.

Ilves on myös koko Hämeen symboli: se on Kanta-Hämeen maakuntalipun ja vaakunan tunnus.

Lasin tupsukorvaisen ilvestunnuksen on suunnitellut arkkitehti Oiva Kallio 1912, ja Lasitehtaan katolla seisseen ilveksen on tehnyt taiteilija, hitsauksen opettaja Keijo Salohovi, joka työskenteli Riihimäen Lasissa.

Suomen kansan epävirallinen oikeusasiamies. Kaltoinkohdeltujen, päähänpotkittujen ja vähäväkisten puolustaja. Vastuutaan väistelevien poliitikkojen, vetelien virkamiesten, ketkujen kauppiaiden, ahneiden vakuutusyhtiöiden ja muiden hanttapulien tilillevaatija.

Hannu Karpo, 78, teki yli 50 vuotta kestäneellä urallaan televisiossa kaikkea, mitä televisiossa voi tehdä, ja paljon sellaistakin, mitä ei enää nykypäivänä voi.

Television ajankohtaisohjelmien toimittamisen lisäksi hän on lukenut uutisia, tehnyt yritys- ja mainosvideoita sekä viihdettä, kirjoittanut lehtiin etenkin liikenteestä, toimittanut Seura-lehteä ja pyörittänyt omaa Pallosalama-yhtiötään.

Silti hänet muistetaan ennen kaikkea Karpolla on asiaa -Karpona: karvahattu päässään milloin missäkin talonrötiskössä, tienposkessa tai pellonreunassa vääryyksiä korjaamassa.

Toimittajanhommiin Karpoa ei kuitenkaan alun perin ajanut haave paremmasta maailmasta.

– Ei, ei, ei, ei ja ei. Messiaskompleksia en ole havainnut, hän napauttaa Ylen haastattelussa.

Syy oli raha, ainakin miehen itsensä mukaan.

Dokumentti tehtiin, kun kauniisti pyydettiin

Legendaarinen televisiokasvo on raahattu eläkepäiviltä toimittajien eteen hyvästä syystä.

Dokumenttielokuva Karpo saa ensiesityksensä lauantaina Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Ensi perjantaina se nähdään teattereissa.

Karpo kertoo, että häntä on kosiskeltu vuosikausien ajan vastaaviin tuotantoihin, mutta hän on aina kieltäytynyt. Ennen kuin hän paljastaa, miksi tällä kertaa suostui, seuraa pakollinen anekdootti 1980-luvun alkupuolelta.

– Otavan silloinen tirehtööri Paavo Haavikko ilmoitti, että mulle on varattu kolme miljoonaa uuden Tuntemattoman tekemiseen. Sanoin, että mulla ei riitä taito, enkä jaksa kiinnostua jostain kahdeksi, kolmeksi vuodeksi. Haavikko sanoi, että voisi nimetä sata suomalaista ohjaajaa, jotka tekisivät elokuvan riemusta kiljuen. Sanoin, että kato niistä joku.

Tuntemattoman sotilaan ohjasi lopulta Rauni Mollberg.

– Ei pidä haukata sellaista, mihin tukehtuu, Karpo hymähtää.

Dokumenttielokuvalle itsestään Karpo sanoi viimein kyllä. Tärkein syy oli tuottaja: miniä pyysi kauniisti. Liisa Karpo toi Hannu Karpolle kirjeen ohjaaja Ari Matikaiselta. Ennen lukemista Karpo sanoi hankkeelle ei, mutta “kirje oli helvetin hyvin kirjoitettu”.

Kirjeessä luvattiin peilata Karpon uraa siihen valtavaan yhteiskunnalliseen muutokseen, jonka Suomi on samaan aikaan läpikäynyt. Kirjeessä puhuttiin myös siitä, miten keskeinen osa Karpon työtä on ollut ihmisten huolien ymmärtäminen.

– Tavallaan dokumenttielokuvan tekoon on mennyt elämästäni yli 50 vuotta, vaikka kuvauksiin meni vain muutama päivä kahtena kesänä. Enemmän tekeminen rasitti niitä, jotka joutuivat käymään 3500 tuntia mun tuottamaa materiaalia läpi, Karpo tuumii.

Esimies kehotti: Mene Suomeen!

Hannu Karpo alkoi kirjoitella lehtiin jo 14-vuotiaana, koska jostain piti saada markkoja taskun pohjalle. Myöhemmin hän valitsi aiheensa sen mukaan, missä haistoi markkinaraon.

– Aloin tehdä aikanaan juttuja liikenteestä, kun kukaan ei niistä asioista ollut kiinnostunut. Sama juttu oli epäkohtien kanssa. Niihin puuttuminen ei ollut erityisen mediaseksikästä, vaikka ei sellaista termiä siihen aikaan ollut.

Karpon mielestä takavuosien toimittajakollegat olivat mielestään liian hienoja hommiin, jotka hänelle kelpasivat.

– Toimittajat halusivat olla tummassa puvussa, valkoisessa paidassa ja kravatissa. Kun menee lapioimaan sontakasaa, se on väärä ympäristö sellaiselle asulle. Sontakasoista löytyi kuitenkin paljon helmiä. Jos ei niitä löytänyt, se oli toimittajan oma vika.

Kun Yleisradio aloitti Suomen Television säännölliset lähetykset 1958, päätyi hädin tuskin äänenmuroksesta selvinnyt Hannu Karpo taloon tekemään nuortenohjelmia.

Armeijan jälkeen Karpo palkattiin Ylen uutistoimitukseen. Sen toimituspäällikkö, sittemmin Ylen pääjohtajaksi valittu Erkki Raatikainen lähetti nuoren miehen tekemään kiertohaastatteluja ympäri maata.

Se muutti kaiken.

– Raatikainen mulle sanoi, että mene Suomeen. Niinhän minä sitten menin.

Tyhmät maalaiset osoittautuivat viisaiksi

Parikymppinen Hannu Karpo ei ollut koskaan käynyt Pasilaa pohjoisempana. Silti hän tiesi ensimmäistä kertaa reissuun lähtiessään, ettei maalaisilla ole mitään sanottavaa. Tyhmää sakkia.

– Ajattelin muualta tulevista, että niillä on lippalakki päässä, mutta harvemmin sen lakin alla mitään.

Karpo joutui pian tarkistamaan kantaansa. Helsingin takana avautui toisenlainen Suomi, jonka tarinoista pääkaupungin ihmiset eivät tienneet mitään.

– Aikani kun olin kiertänyt, niin huomasin, että niiden lippalakkien alla sitä vasta kaikkea olikin, ajatuksia ja juttuja, joita en voinut kuvitellakaan. Tavallisilla landepaukuilla. Näin elämä opetti.

Useita heistä Hannu Karpo kävi tapaamassa moneen otteeseen, joskus töiden takia, joskus ihan muuten vaan.

– Kävin haastattelemassa Jalmari Puoskaria Vojakkalassa Tornionjoen varrella 1962. Kun kävin myöhemmin tapaamassa häntä uudelleen, hän sanoi, että aattelepa Karpo, miten rikas minun elämä on! Synnyin kodassa ja ruoka tehtiin kodan lattiassa nuotiolla. Sitten tuli puhelin ja auto, ja nyt näin itteni laatikossa!

Puoskari oli matkustanut tapaamisten välissä Ouluun katsomaan televisio-ohjelmaa, johon Karpo oli häntä jututtanut. Sen pohjoisemmassa ei tuohon aikaan lähetys vielä näkynyt.

Kaikki piti keksiä itse

Karpo-elokuvassa nähtävää Suomea ei enää ole.

Erityisesti sodan runtelemat miehet lotrasivat 1970-luvulla väkijuomien kanssa siihen malliin, että Helsingin Hakaniemen tori näytti Raatteen tieltä kaatuneineen. Pimeän viinan kauppa rehotti.

Liikennekulttuuri muistutti villiä länttä. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkiin vasta 1960-luvulla ja syrjäkylille jäivät ne jotka jäivät. Suuri osa ihmisistä oli tavalla tai toisella köyhiä, työttömyyttä paljon, asunnot ahtaita.

Kuluttajansuoja oli lapsenkengissä, eikä Suomi vielä kuulunut Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Viranomaisille oli turha lähetellä postikortteja, kansalaisten oikeusturva oli heikko. Harva edes tiesi kenen puoleen kääntyä, jos tuli kaltoin kohdelluksi.

Televisiossa pyöri koko perheen kepeää viihdettä, kuten Niilo Tarvajärven Laatikkoleikki, eikä päättäjiltä kyselty ikäviä.

Hannu Karpo pisti pakan uusiksi.

– En mä ottanut mallia mistään, mistä mä oisin ottanut?

Televisio otti ensiaskeleitaan ja kaiken sai, tai kaikki piti, keksiä itse. Kameran saattoi viedä minne vain, koska ei kukaan ollut keksinyt vielä kieltää.

– Kuvaajat kyllä siihen aikaan sanoivat usein kun niille jotain ehdotti, että ok, kunhan kerrot, miten tää tehdään. Nykyään ammattitaito on ihan eri luokkaa.

Lex Karpo ja pelotevaikutus

Kun mummolta pakkolunastettiin mökki, kansalaiselle myytiin hiihtokelvottomat sukset, tai lainsäädäntö ajoi yksilön absurdiin tilanteeseen, oli Karpo paikalla. Hänestä tuli kansan asianajaja, jonka tuomioistuin oli televisio.

Karpo lähti poliisin mukaan ratsiaan viinatrokareiden pesäpaikkaan, haastatteli isoja ja pieniä rikollisia, ja oli ensimmäisiä toimittajia, joka vaati herroja tilille television välityksellä.

Hän oli suoran toiminnan mies, jonka kantti kesti kiusallisimmatkin tilanteet.

– Kerran päätin tutkia, paljonko viinanmyyjiä on Helsingin Vaasanaukiolla. Menin yhden talon viidenteen kerrokseen, soitin ovikelloa ja kaveri tuli kalsareissa avaamaan. Kysyin sen kämppää vuokraksi kahdeksi tunniksi, että voidaan kuvata viinan salamyyntiä. Sitten se ehdotti, että voisi tekeytyä itse asiakkaaksi. Sanoin, että käy.

Vaikka Karpo jutuissaan paheksui suomalaista kännäyskulttuuria, sai satunnainen asukas palkkion viinana.

– Se osti yhdeksältä myyjältä pullon sinä sunnuntaiaamuna. Sanoin, että se voi pitää ne kaikki. Se oli hänelle hyvä diili.

Epäkohtiin tarttuminen ja päättäjien julkinen haastaminen tuotti myös tulosta. Eduskunnassa on säädetty useampi “Lex Karpoksi” kutsuttu laki sen seurauksena, mitä Karpo ohjelmassaan todisti.

– Sillä, että poliittiset päättäjät näki, että heidän tekemisiään seurataan, oli myös ennaltaohjaava vaikutus. Syntyi sellainen pelko, että jos en hoida asioita kunnolla, joudun Karpon ohjelmaan.

Yksi Lex Karpo teki alkoholin välittämisestä alaikäiselle rangaistavaa.

Karpo antoi ohjelmassaan teineille kaljarahaa osoittaakseen, ettei myyntiä valvota. Sen jälkeen hän kutsui Alkon viskaalit studioon takeltelemaan sanoissaan.

Viina oli yksi Karpon keskeisiä teemoja. Sitä kului myös toimituksissa.

Tappouhkauksia ja ilkivaltaa

Hannu Karpo teki niin paljon juttuja kaikesta mahdollisesta, mikä alkoholiin liittyy, että häntä pilkattiin viinapoliisiksi. Samassa yhteydessä häntä on myös syytelty tekopyhyydestä. Mies on itsekin kertonut useassa haastattelussa, että viina maistui.

Karpo ei ole suunsoitosta moksiskaan.

– Ei kai se huono tavoite ole, että edes joku tässä maassa olisi selvin päin.

Helsingin Katajanokka on nykyisin suhteellisen herraskainen kaupunginosa, mutta Karpon lapsuudessa siellä oli viinatrokari vähintään joka korttelissa. Pimeä kauppa kävi kuumana vielä vuosikymmeniä sen jälkeenkin.

– Siihen liittyi henkirikoksia ja omaisuusrikoksia. Ei se ollut yhden pullon myymistä, vaan ammattimaista välitystä, jossa pyöri fyrkka ja määrät oli isoja. Kerran pari trokaria esitteli mulle tiilen paksuisia nippuja tonnin seteleitä, että tässä on päivän tienestit.

Moni joutui vaikeuksiin Karpon tekemien juttujen takia. Toisinaan esimerkiksi kelvoton esimies tai viranhaltija sai kenkää. Joku jäi kiinni rötöksistään.

Jo aikana ennen internetiä ja sosiaalista mediaa Karpo sai tuhansia uhkauksia ja solvauksia. Niitä tuli puhelimella ja postikortilla. Pahimmissa uhattiin tappaa.

Joitain suututti se, että juttu oli tehty, joitain se, että juuri hänen ehdottamaansa aiheeseen ei tartuttu. Ehdotuksia tuli Karpon mukaan jopa 10 000 vuodessa, joten kaikkien juttuaiheiden toteuttaminen olisi ollut sekä järjetöntä että mahdotonta.

Kerran Karpon auto oli sotkettu ämpärillisellä maalia. Karpo väittää tietävänsä tekijäksi yrittäjän, jonka hämäristä lumensiirtobisneksistä hän oli tehnyt jutun. Poliisi kuitenkin kehotti Karpoa kärsimään vahingot nahoissaan.

– Ei niitä kiinnostanut.

Pelottiko ikinä?

– Ei, ei, ei. Käy hei syntymässä Katajanokalla ja elä siellä. Ei siihen maailmaan liity sellaista että pelättäisiin, Karpo puuskahtaa.

"Kyllä jotkut tappoikin itsensä"

Karpon epäkohtajournalismilla oli myös toisenlaisia seurauksia.

Dokumenttielokuvassa kerrotaan tapauksesta, jossa erään rikollisen omaiset pitivät Karpoa osasyyllisenä isänsä itsemurhaan. Mies oli ahdistunut ja peloissaan, koska oli humalapäissään puhunut toimittajalle sivu suunsa.

– Jälkipolvet voivat sepittää kaikenlaista henkivakuutuksen toivossa, mä en edes tunnistanut tätä tapausta.

Karpo paljasti jutuissaan, miten herätysliike terrorisoi pienen kylän ihmisiä. Asiasta kertoneille kostettiin sulkemalla heidät yhteisön ulkopuolelle.

Karpo teki myös jutun miehestä, joka romahti kun ei löytänyt viranomaista kertomaan, mikä hänen virallisiin asiakirjoihin merkityistä syntymävuosistaan on oikea. Kyseinen mies päätyi mielisairaalaan ja kuoli myöhemmin tiettävästi suruun.

Usein Karpo oli paikalla ihmisten suurimman hädän hetkellä. Hämmästyttävän moni haastateltava kertoi Karpon kameran edessä harkinneensa itsemurhaa. Moni kohtalo kosketti konkaritoimittajaa.

– Kyllä jotkut tappoikin itsensä, Karpo toteaa.

Tunsitko vastuuta haastateltavistasi?

– Mitä vastuuta siinä pitäisi noudattaa tai totella, kysyy Karpo takaisin.

Voisiko sellaista journalismia enää tehdä kuin silloin teit?

– Meille ei ois tullut mieleenkään peittää rekisteritunnuksia, kun joku auto törmäsi toiseen ja meni katolleen. Jos joku ajaa kusipäisesti, niin miksi se pitää naamioida tunnistamattomaksi? Hänhän on ottanut riskin esimerkiksi ajamalla kännissä, eiks niin?

Liikennevalistajalla oli raskas kaasujalka

Sen jälkeen, kun Karpo lähti Suomeen, hän on kolunnut jokseenkin jokaisen niemen ja notkon.

Käymättä on vain Hailuoto ja jokunen Ahvenanmaan kunta. Ajokilometrejä on kertynyt tolkuttomasti.

.

Ystävänsä Ensio Itkosen kanssa vuosikausia liikennevalistusta tuottanut Karpo ei noudattanut omia oppejaan. Maltti ei ollut ratissa valttia.

– Miljoonia kilometrejä olen ajanut. Ja kovaa. Normaali matkanopeus oli 160-170 kilometriä tunnissa, ja jos oli kiire, ajettiin kahtasataa. Siihen aikaan oli ihmeellistä, jos auto kulki niin kovaa. Nykyisin kahtasataa ajavat kaikki kirput ja pompannapitkin.

"Johtajille tuli henkinen hiki"

Hannu Karpon työuran alkuvuosikymmeninä Suomessa oli kanavia kaksi ja ainakin miehen puheiden perusteella totuuksia yksi.

Karpo tekee selväksi, miten suomettumisen ajan Yleisradiossa varottiin suututtamasta valtaapitäviä ja syyttää silloista pomoporrasta työntekonsa haittaamisesta. Hänen ohjelmiensa lähetysten jälkeen puhelimet soivat usein kuumina.

– Työnteossa tulee aina hiki ja noille johtajille tuli monasti sellainen henkinen hiki, kun piti selvittää, kestävätkö ohjelmani merivettä. Kestihän ne, mutta siitä oli aina johtajille vaivaa, kun he joutuivat eturintamaan selittään onko näin ja näin.

Karpo ehti uransa aikana päätyä juttujensa takia käräjille liki 40 kertaa. Tuomioita ei tullut.

Vuonna 1981 Karpo otti Yleltä lopputilin ja siirtyi MTV3:lle kaksi vuotta myöhemmin. Alkuun se oli taivas. Aihevalintoihin ei puututtu ja pomoilta tuli tukea. Karpolla on asiaa pyöri kanavalla yli 20 vuotta.

Sosiaalisten ongelmien ja muiden vääryyksien ohella Karpo marssitti ruutuun monenlaisia erikoishenkilöitä “sammakkoprofessori” Taisto Heikkisestä “Nilsiän öljysheikki” Tauno Kuosmaseen. Jouluisin järjestettiin katsojille arvauskilpailu siitä, kuka julkkis piileskelee pukkinaamarin takia. Lisäksi katsojat saivat valita vuoden mätämunan.

Ohjelma oli kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde, mutta sen valtavat katsojaluvut olivat mainostajien mieleen.

Karpo kuvailee dokumenttielokuvassa olleensa “Maikkarin kultapossu”. Kovia kokeneille haastateltaville riitti jaettavaksi satasen seteleitä ja poropaisteja kameroiden edessä.

Karpolla on kuitenkin hapokasta sanottavaa myös vuosistaan Pöllölaaksossa.

"Tyhmästi on kohdeltu, mutta ei väärin"

Suosion ollessa Karpon mielestä kuumimmillaan ohjelma pistettiin hyllylle yhdeksäksi kuukaudeksi. Karvahatussaan kansan asiaa ajanut mies on itse arvioinut olleensa imagohaitta trendikkyyttä tavoitelleelle kanavalle.

Onko sinua kohdeltu väärin?

– Ei. Tyhmästi on kohdeltu, mutta ei väärin. Sanoin pomoille sekä maikkarilla että Ylellä, että jos alainen tekee jotain hyvin, niin sinähän saat siitä sulan hattuusi. Mutta kun ei ymmärretä, tai haluta ymmärtää, kun sen sulan hankkiminen on vähän vaivalloista.

Dokumenttielokuvassa haukut jokseenkin kaikki työkaverisi juopoiksi, etenkin niiltä ajoilta kun oliti Seurassa töissä. Onko sinulla kavereita?

– On, on, ja takaisinkin Yhtyneisiin kuvalehtiin pyydettiin. Tarjottiin hyvät tulot, mutta sanoin, että joku toinen saa nauttia niistä. Ei me Yhtyneiden kuvalehtien kanssa erottu vihoissa.

Karpo ei pyörrä puheitaan kosteista toimitusvuosista.

– Kun lehti meni kiinni maanantain vastaisena yönä ja liuskoja tultiin hakemaan painoon, niin koko toimitus oli aivan pelti kiinni. Toiset yritti viimeisillä voimillaan saada nuppi turvoksissa juttuja valmiiksi. Ihmettelen, miten sitä siedettiin.

"En tiennyt olevani kauhea ongelma pojan silmissä"

Karpo-elokuva on rakkaudentunnustus kadonneelle ajalle ja Hannu Karpon yhteiskunnallisesti merkittävälle työlle. Kritiikki on rivien välissä. Dokumentissa ei kuulla niitä työkavereita tai entisiä pomoja, jotka päähenkilö sättii. Kovasanaisin arvio kuullaan perheen piiristä.

Karpolla on neljä lasta kahdesta eri liitosta. Dokumenttielokuvassa Sampo Karpo toteaa päässeensä isäänsä lähelle vasta oikeastaan työskennellessään tämän kanssa 2000-luvun alussa. Isän kanssa ei eletty arkea, koska isä oli aina töissä.

Edes läheisten suuri huoli järjettömän pituisia työpäiviä puskevan sankaritoimittajan terveydestä ei saanut Hannu Karpoa hiljentämään tahtia. Ensimmäiset sydänongelmat ilmoittivat itsestään jo 1969, mutta Sampo Karpon mukaan itselleen ankara mies ei sallinut sairastamista itselleen. Ei juuri muillekaan.

Läheisilleen Hannu Karpo oli välillä ihan mahdoton. Hän saattoi kyllä viedä jollekin ammoin haastattelemalleen mummolle joulutervehdyksiä kenellekään asiasta huutelematta, mutta omien lasten lahjat joskus unohtuivat, kertoo Sampo Karpo elokuvassa.

Sampo Karpo kuvailee isäänsä ihmiseksi, jolla on narsistisia piirteitä ja joka on tietoinen omasta tärkeydestään.

Miltä poikasi sanat tuntuivat?

– En mä ollut tiennyt, miten kauhea ongelma olen pojan silmissä ollut. Pojasta oli kyllä ongelmia paljonkin, niin kuin kasvuiässä olevista roikaleista monesti on. Hyvä mies siitä on silti tullut.

Menikö työ perheen ohi?

– Meni, meni. Ilman muuta meni.

Taiwanin ilmavoimat lähettivät lauantaina useita hävittäjiä tunnistamaan saarta kohti lentäneitä kiinalaisia sotilaskoneita.

Samaan aikaan Taiwanin hallitus vaati Kiinaa "vetäytymään kuilun reunalta".

Kyseessä on toinen peräkkäinen päivä, kun maiden sotilaskoneet kohtaavat Taiwaninsalmella. Peking pitää Taiwania osana Kiinaa ja mieltää sen kapinoivaksi maakunnaksi.

Taiwanin puolustusministeriön mukaan 19 kiinalaiskonetta lähestyi lauantaina saarivaltiota. Kiina oli lähettänyt matkaan hävittäjien lisäksi kaksi pommikonetta ja yhden sukellusveneiden torjuntaan tarkoitetun sotilaskoneen.

Osa lentokoneista ylitti Taiwaninsalmen keskilinjan ja osa lensi Taiwanin ilmatorjunnan tunnistusalueelle. Taiwanin puolustusministeriön jakaman kartan perusteella yksikään Kiinan koneista ei lentänyt saaren ylitse tai loukannut sen ilmatilaa.

Yhdysvaltain vierailu ärsyttää

Kiina arvosteli perjantaina Taiwanin ja Yhdysvaltojen viimeaikaista lähentymistä.

Yhdysvaltojen talousasioiden alivaltiosihteeri Keith Krach saapui torstaina Taipeihin kolmipäiväiselle vierailulle. Kyseessä on Yhdysvaltojen korkein diplomaattisen tason vierailu Taiwanissa neljään vuosikymmeneen.

Virallisesti Washington ei tunnusta Taiwania itsenäiseksi valtioksi. Käytännössä Yhdysvallat on kuitenkin saarivaltion merkittävin liittolainen.

Kiinan viimeisimmät lennot tapahtuivat samana päivänä, kun Taiwanissa järjestettiin muistotilaisuus maan entiselle presidentille Lee Teng-huille.Heinäkuussa edesmennyt Lee tunnettiin maassa lempinimellä "Herra Demokratia".

Vuonna 1996 hänestä tuli Taiwanin ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti. Valtionpäämiehenä Lee korosti demokratian tärkeyttä ja Kiinasta erillistä kansallista identiteettiä.

Lue lisää:

Taiwan: Kiinan hävittäjät loukkasivat ilmatilaamme – Kiina perustelee sotaharjoituksiaan Yhdysvaltain ja Taiwanin suhteiden lämpiämisellä

Pälkäneläisessä Anna Tapion koulussa on omalaatuinen maskotti. Tiettävästi Suomen ainoa koulukana Anneli seuraa opetusta tunneilla ja on hurmannut suuren osan oppilaista ja henkilökunnasta.

Koulumestari Kirsi-Marja Penttilä kertoo, että Anneli tykkää istua olkapäällä ja hipsutella hiuksia.

Penttilän mukaan kanalla on koulussa rauhoittava vaikutus. Lintu saattaa välillä itsekin rentoutua niin, että alkaa torkkua olkapäällä tai orrella.

Osaa Anneli olla myös vilkasliikkeinen.

– Se juoksee perässä koulun käytävällä. Kun huutaa Anneli, niin se tulee hirveätä kyytiä, Penttilä sanoo.

Anneli auttaa oppilaita muun muassa piirtämisessä.

– Se kuiskuttelee vinkkejä, mitä kannattaa piirtää, kun teen siitä sarjakuvaa, sanoo Anna Tapion koulun oppilas Tea Ojala.

Ojala kertoo, että Anneli on ihmisrakas.

– Se tykkää olla hupuissa ja nakerrella hiuksia.

Annelin elämää Anna Tapion koulussa voi seurata esimerkiksi kanan omalta Facebook-tililtä.

Torniossa Seminaarinkadulla sijaitsevasta Maupertuis-puistosta tuhottiin ja anastettiin Astemittauksen muistomerkki perjantain ja lauantain välisenä yönä, Lapin poliisi kertoi lauantaina iltapäivällä tiedotteessaan.

Poliisi kuitenkin perui nopeasti ilmoituksensa ja kertoi, että asiassa ei ole tapahtunut rikosta. Muistomerkki on viety huoltoon ensi vuoden 400-vuotisjuhlaa varten, poliisi tarkensi nopeasti alkuperäisen tiedotteensa perään..

Varkausepäily oli inhimillinen, sillä muistomerkin jalusta näytti rujolta.

Poliisin mukaan patsaan marmoriosia oli moukaroitu voimakkaasti ja kuparinen veistos oli rälläköity irti alustaltaan. Veistos on noin kaksi metriä korkea ja noin 1,5 metriä leveä. Kuva ehjästä muistomerkistä löytyy TornioHaparanda-matkailutoimiston sivuilta täältä.

Astemittauksella määriteltiin maapallon muoto 1700-luvulla

Patsas on pystytetty ranskalaisen akateemikko Pierre Louis Moreau de Maupertuis'n retkikunnan (1736–1737) muistoksi, jolloin Tornio ja Tornionlaakso saivat olla todistajina osana kansainvälistä tapahtumaa.

Maupertuis'n retkikunta selvitti Tornion kirkon tornista Pellon Kittisvaaraan asti ulottuneella mittauksella maapallon muotoa koskevan riidan.

Oli syntynyt kiistaa siitä, onko maapallo lähinnä situunan vai navoiltaan litistyneen mandariinin muotoinen, kuten englantilainen Isaac Newton oli laskenut. Ranskalainen Jacques Cassini puolestaan arveli, että maa olisi navoiltaan suippeneva.

Ranskan akatemia päätti selvittää astemittauksin visaisen pulman. Akatemia lähetti asiaa selvittämään kaksi tutukimusretkikuntaa: toisen päiväntasaajalle Peruun ja toisen mahdollisimman pohjoiseen. Pohjoisen kohteeksi valikoitui Tornionlaakso.

Suomenkielinen Maupertuis-sivusto kertoo mittaushankkeesta näin: "Molempien retkikuntien tavoitteena oli mitatayhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellinen pituus maastossa. Jos kyseinen kaari osoittautuisi lähellä pohjoisnapaa pitemmäksi kuin päiväntasaajalla, se todistaisi Newtonin olleen oikeassa ja maapallon litistyvän navoiltaan. Maupertuis sai tulokseksi, että juuri näin asia oli."

Muistomerkki on ranskalaisten lahjoittama ja sen on suunnitellut Olof Ericson. Muistomerkki paljastettiin 19.6.1971. Veistos on Struven ketjun ja astemittauksen muistomerkki. Struven ketju on Unescon maailmanperintökohde.

Juttua päivitetty klo 15.00: Poliisi kertoi ettei veistosta oltu varastettu vaan se oli irrotettu huoltoa varten.

Lue lisää:

Maupertuis retkikuntineen ehti astemittausten lomassa hurmata torniolaisnaisia – pienoisnäytelmä vie vuoteen 1737

Maupertuis'n jalanjäljillä voi tallustaa Tornionlaaksossa

Sitruuna vai mandariini? Maapallon muoto todistettiin Tornionjokivarressa

Venäläisen oppositiojohtajan Aleksei Navalnyin toipuminen jatkuu. Berliiniläisessä Charitén yliopistollissa sairaalassa hoidettavana oleva Navalnyi on jo noussut jalkeille.

Hän jakoi kuvansa Instagramissa ja luonnehti tietä toipumiseen pitkäksi. Navalnyi kirjoittaa, että vielä jokin aika sitten hän ei tunnistanut ihmisiä tai kyennyt puhumaan.

Navalnyi sai elokuussa vakavia myrkytysoireita ollessaan matkalla Siperiassa ja hänet lennätettiin hoitoon berliiniin. Navalnyille Saksassa tehdyissä testeissä löydettiin merkkejä novitšok-ryhmään kuuluvasta hermomyrkystä.

Kyseinen hermomyrkky kehitettiin aikoinaan Neuvostoliitossa, eikä sitä ole yleisesti saatavilla. Tämän vuoksi epäilykset ovat kohdistuneet Venäjän vallanpitäjiin. Venäjä on kiistänyt syytökset.

Lue lisää:

Venäjä syyttää Saksaa ja Navalnyin avustajia rikostutkinnan vaikeuttamisesta – "todistusaineistoa on viety pois"

Uusi väite Navalnyin myrkytyksestä: novitšok-hermomyrkkyä oli hotellin vesipullossa

Venäjän oppositiojohtaja julkaisi kuvan itsestään sairaalassa – "Hei, Navalnyi täällä, olen kaivannut teitä"

Tarvitaanko mediakohu, jotta vähemmistöjen oikeudet toteutuvat? Siitä keskusteltiin lauantaina Ylen Aamun Viimeisessä sanassa.

Teemaan johdatteli yksi kuluneen viikon isoista puheenaiheista, eli Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolitukseen liittynyt keskustelu.

Se alkoi kun Agradon rooliin oli kiinnitetty näyttelijä Janne Reinikainen, mikäsai transsukupuolisen taiteilijan Camilla Auerin kirjoittamaan julkisen vetoomuksen, jossa hän sanoi roolituksen vahingoittavan transihmisiä. Silloisen tiedon mukaan Agrado oli transnainen. Kansallisteatteri reagoi siirtämällä ensi-iltaa ja laittamalla miesnäyttelijän sivuun.

Päätös kuitenkin pyörrettiin ja ensi-ilta toteutettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan keskiviikkona 16. syyskuuta. Reinikainen sai pitää roolinsa, sillä Agradon hahmo olikin näytelmän käsikirjoituksessa transvestiitti eikä transsukupuolinen kuten Pedro Almomóvarin vuonna 1999 ilmestyneessä elokuvaversiossa.

Näistä aineksista syntyi mediakohu, sakea soppa jossa teemoiksi nousivat niin taiteen vapaus, vähemmistöjen ihmisoikeudet, rakenteellinen syrjintä kuin vahingolliset representaatiotkin.

– Ajatukseni oli aluksi, että tästä saadaan kliseinen kulttuurisotakeskustelu. Mutta mielestäni tämä on ollut paljon parempi keskustelu, kuin mitä pelkäsin, sanoo sukupuolen tutkimuksen professori, mediatutkija Anu Koivunen.

Koivunen kertoo pelännensä, että keskustelu menee amerikkalaisen cancel-kulttuurin tyyliin, on yksisilmäistä ja herkkähipiäisistä loukkaantujista puhuvaa. Keskustelu oli kuitenkin monipuolisempaa ja ehkä myös opetti malttia ja ymmärrystä.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Sanna Kangasniemi kirjoitti kolumnissaan, että Kansallisteatteri-tapaus nosti pintaan vähemmistöjä sortavat syvällä yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakenteissa olevat käytännöt.

– Meidän ihmisten on vaikea nähdä asioita, jotka eivät kosketa meitä tai ole omaa arkipäivää. Jos omat kuplat ovat hyvin homogeenisiä, ei ehkä ole mitään kosketuspintaa siihen muuhun. Johonkin sellaiseen, että jos tämä yhteiskunta ei olekaan rakennettu minulle ja jos näitä sääntöjä tehdessä ei ole otettu minua huomioon, sanoo toimittaja, aktivisti Renaz Ebrahimi.

Oleellinen kysymys on Ebrahimin mukaan, kuka paikalta puuttuu kun tehdään päätöksiä.

– Mitä enemmän erilaisuutta, sitä enemmän on myös herkyyttä osata ottaa tärkeitä asioita huomioon, Ebrahimi summaa.

"Vähemmistön edustaja ei saa näyttää yhteiskunnallisessa keskustelussa tunteitaan"

Ebrahimi sanoo, että samalla kun kiitellään hyvää yhteiskunnallista keskustelua täytyy muistaa, että keskustelu on vaatinut paljon heiltä, joiden ihmisoikeuksista on kysymys.

– On välillä kohtuutonta, että he, joiden ihmisoikeuksista on kysymys, joutuvat käymään keskustelua, jossa heiltä vaaditaan tietynlaista sävyä, että heitä kuunnellaan. Eli vähemmistöihminen joutuu ottamaan muiden tunteet huomioon, vaikka hänen ihmisoikeuksistaan on kysymys, Ebrahimi sanoo.

Myös Koivusen mukaan sukupuolivähemmistöjen asemaa ja oikeuksia käsittelevässä julkisessa keskustelussa syntyvä asetelma on usein hyvin epätasa-arvoinen, kuten myös silloin kuin aiheena on antirasismi.

– Vähemmistön edustajlta odotetaan, että he tekevät kaiken työn: opettavat, kasvattavat ja kouluttavat. Jaksavat vielä koko ajan olla ystävällisiä ja olla loukkaantumatta. Ei saa näyttää tunteita, Koivunen sanoo.

Medialla on iso vastuu siinä, miten vähemmistöt esitetään

Kansallisteatterin ympärillä käyty keskustelu on osoittanut, että sukupuolen moninaisuus on suomalaisille instituutioille uusi ja haastava aihe, mutta ehkä rasismia osataan jo jotenkin käsitellä. Olisi mahdoton ajatus, että Kansallisteatterin lavalla valkoinen näyttelijä esittäisi ei-valkoista hahmoa blackfacessa eli kasvonsa mustanneena.

Ebrahimi on puhunut rasismin normalisoinnista. Sillä hän tarkoittaa sitä jokapäiväistä arkista mikroaggressiota, jota monet rodullistetut ihmiset kokevat Suomessa ihan päivittäin.

– Pienillä asioilla toiseutetaan ja riisutaan se ihminen suomalaisuudesta jatkuvasti. Osoitetaan pienillä, teoilla ja kysymyksillä, että et ole täältä kotoisin tai kuulu tänne, Ebrahimi sanoo.

Hän lisää, että myös sillä kuka tai ketkä näkyvät mediassa ja millaisia representaatioita rakennetaan, ovat keskeisiä tekijöitä rasismin normalisoinnissa. Medialla on siinä iso vastuu.

Journalistikunnan diversiteetti eli se, että tekijöinä on mahdollisimman erilaisia ihmisiä, mahdollistaisi Koivusen mukaan sen, että journalistit pystyisivät ymmärtämään maailmaa ja näkemään stereotypioiden ja vanhojen asetelmien ohi.

– Se edellyttää myös kuuntelemista ja oppimista. Mielen pitää olla avoin, Koivunen sanoo.

Katso kaikki Viimeinen sana -jaksot tästä.

Brittiministereiden turvallisuudesta vastaavan Lontoon poliisin työntekijä on asettanut työnantajansa noloon valoon hajamielisyydellään.

Lontoon poliisi ilmoitti lauantaina siirtäneensä uusiin tehtäviin työntekijänsä, joka unohti kotelossa olleen ladatun pistoolin lentokoneen istuimelle.

Tapaus paljastui perjantaina, kun Yhdysvalloista Britanniaan saapunutta konetta siivottiin Heathrow'n kentällä.

Siivooja löysi penkiltä puoliautomaattisen Glock 19 -pistoolin ja hälytti paikalle viranomaiset. Näille selvisi pian, että hajamielinen matkustaja oli ministerin turvamies.

Kyseinen poliisi oli käynyt Washingtonissa yhdessä ulkoministeri Dominic Raabin kanssa. Nolo tapaus nousi julkisuuteen The Sun -iltapäivälehden uutisoitua asiasta. Tapauksesta on uutisoinut myös muun muassa yleisradioyhtiö BBC.

Scotland Yard ilmoittaa suhtautuvansa tapaukseen äärimmäisen vakavasti ja aloittaneensa siitä sisäisen tutkinnan.

Tapaus ei ole ensimmäinen tänä vuonna. Helmikuussa entisen pääministerin David Cameronin turvamiehenä toiminut poliisi unohti aseensa lentokoneen wc-tiloihin.

Aseen lisäksi sinne jäi myös Cameronin passi. Unohduksen huomasi matkustaja, joka hälytti paikalle matkustamohenkilökunnan.

Myös tämä hajamielinen poliisi siirrettiin pois tehtävästään.

Lue myös:

Analyysi: Valtionjohtoa suojelee jo yli 100 turvamiestä

Analyysi: Suurvaltojen yllätyskokoukset ovat turvamiesten painajaisia

Kukat mylläävä pommikoira, pyörtyvä tarjoilija – valtiovierailuilla sattuu ja tapahtuu, mutta protokolla pitää: "Siitä ei tingitä"

Kaksi vuotta sitten tuolloin 24-vuotiaalla Oliver Lindqvistillä oli omien sanojensa mukaan sietämättömän paha olo. Hän kaipasi naisen kosketusta niin paljon, että pelkäsi mielenterveytensä puolesta.

– Pienestä pojasta saakka olen kokenut seksuaalisuuden itselleni hyvin tärkeäksi, Lindqvist kertoo kotonaan Vantaalla.

Seurustelu- tai seksikumppanin löytämistä vaikeuttaa Lindqvistin CP-vamma, jonka takia hän muun muassa käyttää pyörätuolia liikkumiseen. Vammaisena miehenä hän kokee mahdollisuutensa löytää kumppani esimerkiksi ravintolasta tai deittipalveluista huonoiksi.

Kun vuosia kestänyt seuranhaku ei yrityksestä huolimatta tuonut tulosta, Lindqvist päätyi ottamaan yhteyttä seksityöntekijään.

– Minusta tuntui, että oli ihan pakko tehdä jotain tai pääni räjähtää.

Nykyään Lindqvist tapaa seksityöntekijää noin kerran kuukaudessa.

Vammaiset nähdään usein epäseksuaalisina

Eri tavoin vammaiset ihmiset nähdään usein epäseksuaalisina, sanoo erityistason seksuaaliterapeutti (Pohjoismainen auktorisointi NACS) Tanja Roth. Hän on luennoinut ja kouluttanut seksuaalisuudesta, vammaisuudesta ja avusteisesta seksistä sekä seksuaalioikeuksista kymmenisen vuotta.

Työsarkaa riittää yhä.

– Jopa vibraattorin hankkiminen voi olla vaikeaa, koska toisinaan nousee yhä hirveä meteli, jos täysi-ikäisen avustettavan vanhemmat saavat tietää, Roth sanoo.

Kaikille ihmisille kuuluvia seksuaalioikeuksia ovat muun muassa oikeus tietoon seksuaalisuudesta, oikeus seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluihin sekä oikeus omanlaiseen seksuaalisuuden ilmaisuun.

Maailman seksuaaliterveysjärjestön viime vuonna hyväksymässä julistuksessa mainitaan myös oikeus nautintoon: "Jokaisella on oikeus parhaimpaan saavutettavissa olevaan terveyden ja hyvinvoinnin tasoon liittyen seksuaalisuuteen sisältäen mahdollisuuden nautinnollisiin, tyydyttäviin ja turvallisiin seksuaalisiin kokemuksiin."

Vaikka tieto seksuaalisuudesta on lisääntynyt ja asenteet muuttuneet myönteisemmiksi, on seksuaalikasvatuksessa yhä puutteita. Myös asenteet saattavat kaivata uudistusta.

– Vammaisten asumisyksikössä minua saatetaan ohjeistaa puhumaan vain ystävyydestä seksin sijaan, Roth kertoo kokemuksistaan.

Avusteinen seksi ei vastaa kaikkien tarpeisiin

Seksuaalisuus kiinnostaa vammaisaktivistina toimivaa Oliver Lindqvistiä niin paljon, että hän opiskelee parhaillaan seksuaalikasvattajaksi. Lindqvist kokee joutuneensa nuorena opettelemaan seksuaalisuusasiat itsekseen.

– En saanut nuorena oikeastaan mitään seksuaalikasvatusta. Koulussa käytiin läpi ihan perusasiat, mutta se oli aika huonoa.

On hyvä muistaa, että kaikki vammaiset eivät tarvitse seksuaalitoiminnoissa tai seksissä avustamista. Moni myös löytää itselleen vammattoman tai vammaisen kumppanin.

Vammaisten seksuaalioikeuksiin on viime vuosina alettu kiinnittää enemmän huomiota. Seksuaalisuudesta on alettu puhua myönteisemmin ja monipuolisemmin. Lisäksi joitakin henkilökohtaisia avustajia on koulutettu seksuaalisissa toiminnoissa avustamiseen.

Avustaja voi auttaa avustettavan esimerkiksi sopivaan asentoon tai ojentaa tarvittavia välineitä, mutta hän ei saa koskea avustettavaan eroottisesti edes välineillä.

Rajanveto avusteisen seksin ja seksityön välillä ei aina ole helppoa, sanoo avusteisen seksin koulutuksia järjestävä seksuaaliterapeutti Tanja Roth.

– Avustaminen on seksuaalitoimintojen mahdollistamista avustamalla, mikä eroaa seksityöstä siten, että seksityössä voidaan toteuttaa seksiä. Ilman selkeitä sopimuksia siitä voi syntyä myös väärinkäsityksiä.

Oliver Lindqvist ei tarvitse henkilökohtaista avustajaa eikä myöskään avustamista esimerkiksi sooloseksissä. Lindqvistin mielestä Suomessa vammaisten seksuaalisuudesta puhuttaessa avusteista seksiä painotetaan liikaa.

– Se on ideana kaunis, mutta huonosti toteutettavissa. Enhän minä voisi esimerkiksi naispuoliselta avustajalta pyytää seksiä.

Lindqvistin vaihtoehdoksi jäi seksityöntekijän palkkaaminen. Seksipalvelujen vapaaehtoinen myyminen ja ostaminen on Suomessa laillista.

– Minun mielestäni se on yksi hyvä vaihtoehto. Ongelmana on löytää turvallinen seksityöntekijä, joka osaa ottaa vamman huomioon, sanoo Tanja Roth.

Seksityöntekijälle vammainen asiakas on asiakas muiden joukossa

Yksi tällainen seksityöntekijä on hieman päälle kolmikymppinen Vilja. Hän on tehnyt seksityötä reilut kuusi vuotta. Sitä ennen hän työskenteli hoitoalalla.

Vilja sanoo, että hänen asiakkainaan on käynyt paljon vammaisia ihmisiä, muun muassa onnettomuudessa halvaantuneita, sokeita, kuuroja ja täysin autettavia lihasrappeumaa sairastavia.

– Yhtenä koskettavana kohtaamisena mieleeni on jäänyt lihassairautta sairastava mies, joka osti itselleen poikuuden poiston 30-vuotislahjaksi, Vilja kertoo.

Kokemus hoitotyöstä antaa varmuutta kohdata vammainen asiakas myös seksityössä. Viljan mukaan koulutus on tuonut taitoa ergonomisesti oikeanlaiseen asiakkaan liikuttamiseen ja antanut rohkeutta koskettaa.

Kaikki seksityötä tekevät eivät halua tai uskalla ottaa vastaan vammaisia asiakkaita. Joku saattaa pelätä satuttavansa asiakasta tai jännittää miten kommunikaatio onnistuu, jos asiakkaan on vaikea saada tuotettua puhetta.

Viljan mielestä hoitoalan kokemusta tärkeämpää on kyky kohdata jokainen asiakas yksilönä.

– Tärkeintä on kohdata ihminen ihmisenä, oli hänellä vamma tai ei.

Mielikuva seksin ostajista on vääristynyt

Oliver Lindqvist päätyi Viljan asiakkaaksi puolitoista vuotta sitten. Viljan kokemukset vammaisista asiakkaista ja mutkaton suhtautuminen pyörätuolilla liikkuvaan asiakkaaseen tekivät Oliveriin vaikutuksen.

Lindqvist kertoo, että ensimmäisen kohtaaminen jännitti, mutta jännitys haihtui kuitenkin nopeasti.

– Huomasin heti, että kyseessä on mukava ihminen. Meidän tapaamisissa kaikki muut asiat, kaikki murheet unohtuvat. Menen kehollisesti jopa jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan, Lindvist kuvailee.

Hänen elämäänsä tapaamiset ovat tuoneet paljon iloa. Samaa sanaa käyttää asiakkaistaan myös Vilja.

– Varsinkin CP-vammaisilla asiakkailla kosketus voi tuottaa suorastaan pulppuavaa iloa.

Ilo on kaukana mielikuvasta, jonka mukaan seksin ostajat ovat ressukoita, hyväksikäyttäjiä tai muuten huonoja ihmisiä.

– Minua suorastaan oksettaa, miten väärä kuva monella on asiakkaista. Ajatellaan, että he ovat kaikki rikollisia ja huonoja ihmisiä. Sehän ei ollenkaan pidä paikkansa, Lindqvist sanoo.

Viljan mielestä olisi jo aika suhtautua seksin ostamiseen neutraalisti:

– Seksihän on oikeasti hyvin arkista. Sen ostamisesta puhuminen saisi olla sallivampaa. Silloin myös avustajat ja muut hoitotyötä tekevät voisivat oikeasti antaa asiakkaille vaihtoehtoja.

Seksipalveluja Kelan kustannuksella?

Miten vammaisten seksuaalioikeuksia sitten pitäisi parantaa? Aloittamalla asennemuutoksesta, sanoo Oliver Lindqvist.

– Ydinongelma on, että moni vammainen luulee, ettei seksi kuulu heille. Se on hirveän surullista.

Seksuaaliterapeutti Tanja Roth lähtisi parantamaan tilannetta lisäämällä ammattimaista seksuaalikasvatusta. Asiallista tietoa tarvitsisivat hänen mukaansa niin vammaiset, heidän omaisensa kuin vammaisten kanssa työskentelevätkin. Lisäksi Roth suunnittelee seksityöntekijöille koulutuksia vammaisen asiakkaan kohtaamisesta.

Ilman tietoa ihmiset eivät voi tehdä itselleen sopivia ratkaisuja. Tiedon ja neuvonnan puutteessa vammaisen voi olla vaikea löytää itselleen sopiva ja turvallinen seksityön ammattilainen.

– Voisiko vaikka jokaisessa kunnassa olla vammaisten seksuaalisuuden vastuuhenkilö, joka osaisi konkreettisesti auttaa löytämään ratkaisuja, Vilja pohtii.

Joissakin maissa, kuten Tanskassa ja Hollannissa, yhteiskunta maksaa vammaisille vuosittain pari tapaamiskertaa seksityön ammattilaisen kanssa.

Suomessa tällainen ratkaisu vaatisi todennäköisesti jonkinlaisia lakimuutoksia. Vaikka seksin ostaminen ja myyminen ovat laillisia, lainsäädäntö rajoittaa muun muassa seksityön markkinointia ja työtilojen vuokraamista.

Oliver Lindqvist toivoo ihmisten ymmärtävän, että joillekin seksuaalisen nautinnon saaminen voi olla hyvin haasteellista. Hän haastaa miettimään, miltä sellainen tilanne itsestä tuntuisi. Vammaisia ihmisiä hän haluaa kannustaa olemaan rohkeasti seksuaalisia.

– Seksuaalisuus kuuluu kaikille, myös meille vammaisille. Ja seksiä pitää uskaltaa pyytää. Vammainen joutuu ehkä pyytämään sitä vähän suorasukaisemmin kuin muut.

Vilja esiintyy tässä jutussa nimimerkillä aiheen arkaluontoisuudesta johtuen.

Aiheesta lisää:

Avustaja Jannina Tallberg on vieressä, kun Miika ja Raila Riikonen harrastavat seksiä: "Pystyn sulkemaan itseni pois siitä tilanteesta"

"Pyörätuolissa minusta tulee näkymätön" – Onko vammaisilla lupa puhua seksistä?

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Ruth Bader Ginsburg kuoli haimasyöpään perjantaina. 87-vuotias Ginsburg eli tuttavallisemmin ”RBG” oli rocktähteen verrattava kuuluisuus Yhdysvalloissa.

Hän oli kautta aikain toinen nainen Yhdysvaltojen korkeimmassa oikeudessa ja lukeutui oikeuden kokoonpanon liberaalisiipeen.

Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija Maria Annala pitää kuoleman ajoitusta dramaattisena.

– Ginsburg lähti tilanteessa, jossa hän on tuskallisen tietoinen siitä, että tästä tulee repivä poliittinen kiista. Kiista, joka saattaa johtaa siihen, että hänelle valitaan seuraaja, joka ajaa ihan päinvastaisia asioita kuin hän on ajanut koko elämäntyönsä. Hänellä on varmaan ollut hirveä ahdistus siitä, että jos hän olisi voinut saada muutaman kuukauden lisäaikaa, niin hänen perintönsä olisi saattanut olla huomattavasti paremmin turvassa. Toki riippuen siitä, miten vaaleissa käy.

Annalan mukaan Ginsburgin kuolemalla on valtava poliittinen merkitys.

– Se on demoraattien kannalta aivan katastrofi, arvoliberaalien amerikkalaisten kannalta aivan katastrofi. Mutta se on vaikea tilanne myös osalle republikaanipoliitikoista. He joutuvat nyt tosi kiusalliseen asemaan siksi, että tämä tapahtui juuri nyt eikä vaikka vuosi sitten.

Takinkääntö vai nimityksen lykkääminen?

Kun edellisten presidentivaalien alla oli vastaavanlainen tilanne, monet republikaanipoliitikot vastustivat vaalivuonna tehtäviä tuomarinimityksiä. Annalan mukaan he vannoivat, että olisivat samaa mieltä uuden presidentin odottamisesta silloinkin, jos tilanne olisi toisinpäin.

– He joutuvat nyt kohtaamaan todellisuuden. Heillä ei oikein ole hyvää vaihtoehtoa. Jos he tässä tilanteessa pitävät sanansa, on vaarana, että se kostautuu puolueelle. Jos heidän uudelleenvalintansa on ajankohtainen, se voi kostautua heille sekä henkilökohtaisesti että puolueelle. Äänestäjät saattavat rankaista heitä siitä, jos uutta tuomaria ei nyt äkkiä nimitetä. Mutta on mahdollista, että toiset äänestäjät menettävät uskonsa heihin, eivätkä haluakaan äänestää heitä, jos he kääntävät takkinsa, Annala arvioi.

Esimerkiksi senaatin republikaanien Mitch McConnell kiirehti vahvistamaan, että kongressi ottaa nimityksen käsittelyyn jo ennen vaaleja, vaikka hän edellisten presidentinvaalien alla vastusti tuomarinimityksiä.

Jotta nimitys saadaan runnottua läpi ennen tammikuun virkaanastujaisia, vähintään 50 republikaanisenaattorin on äänestettävä sen puolesta.

Annala pitää mahdollisena, että republikaanit eivät saa tarvittavaa 50:ntä senaattoria kasaan. Republikaanien joukossa on myös senaattoreita, jotka edustavat Annalan mukaan maltillista puoluerajat ylittävää linjaa.

Nimityksellä vaikutuksia myös tuleviin vaaleihin

Maria Annala uskoo, että kävi tilanteessa miten vain, se voi vaikuttaa presidentinvaaleihin.

Annalan mukaan republikaaniäänestäjät ovat ymmärtäneet korkeimman oikeuden merkityksen demokraattipuolueen äänestäjiä paremmin.

– Monet republikaaniäänestäjät äänestivät Donald Trumpia, vaikka he vihasivat häntä koko sydämestään. He äänestivät Trumpia siksi, että he halusivat ne korkeimman oikeuden tuomarit, jotka Trump oli luvannut nimittää. He myös tiesivät, että Hillary Clinton nimittäisi täysin päinvastaista arvomaailmaa edustavia tuomareita. Demokraattiäänestäjät eivät ole olleet tässä asiassa kovin hyvin hereillä. He eivät ole tehneet samalla lailla massoittain äänestyspäätöksiä pelkästään tuomarikymyksen perusteella.

Annala uskoo, että jos tuomarinimitys jää seuraavalle presidentille, demokraattipuolueen äänestäjät heräävät tuomarikysymykseen aiempaa paremmin.

– Jospa he vihdoin heräisivät, että tämä on oikeasti tärkeämpää kuin se, kuka on presidentti seuraavat neljä vuotta. Jos he heräisivät, se saattaisi hyödyttää demokraatteja näissä vaaleissa. Mikä on tietenkin yksi syy lisää republikaaneille runnoa tuomarinimitys äkkiä läpi.

Vaikka osa äänestäjistä saattaa harmistua republikaanien takinkäännöstä tuomarinimitysasiassa, Annala uskoo, että nimityksen runnominen läpi ennen vaaleja hyödyttäisi republikaaneja kuitenkin enemmän.

– Jos republikaanit epäonnistuvat nimityksen runnomisessa, ne arvokonservatiivit, jotka äänestivät Trumpia tuomareiden takia, voivat kokea, että heidät petettiin. Hehän toivovat sellaista korkeimman oikeuden kokoonpanoa, joka kumoaisi esimerkiksi kaikki aborttioikeudet, ja siihen ei nykyinen kokoonpano riitä, vaan Ginsburgin tilalle tarvittaisiin joku hyvin voimakkaasti arvokonservatiivinen tuomari.

Nimitys voi johtaa epätasapainoon korkeimmassa oikeudessa

Korkeimman oikeuden tuomarit ovat riippumattomia, mutta heistä puhutaan avoimesti joko konservatiiveina tai liberaaleina. Korkein oikeus tulkitsee perustuslakia ja sanoo viimeisen sanan liittovaltion kiistoissa.

Annalan mukaan korkeimman oikeuden kokoonpano on tähän mennessä ollut vielä kohtalaisen tasapainoinen. Siellä on ollut neljä arvoliberaalia ja neljä arvokonservatiivia sekä yksi maltillisempi keskitien kulkija, joka tosin edustaa konservatiiveja.

– Jos republikaanit onnistuvat runnomaan läpi nimityksen ja onnistuvat saamaan sinne arvokonservatiivisen tuomarin, sitten siellä on vain kolme arvoliberaalia ja kuusi arvokonservatiivia. Siinä ei enää riitä, jos yksi konservatiiveista on maltillisempi keskitien kulkija, vaan siellä pitäisi olla kaksi keskitien kulkijaa ja siltikään se ei olisi enää tasapainoinen.

Annala painottaa, että sillä kuka pääsee nimittämään ja kenet nimitetään, on valtava yhteiskunnallinen merkitys Yhdysvalloissa.

– Korkein oikeus päättää, onko kaikissa osavaltioissa tasa-arvoinen avioliittolaki vai onko se jokaisen osavaltion päätettävissä. Tai onko kaikissa osavaltioissa oikeus aborttiin. Tuomarit päättävät sellaisista asioista, jotka ovat äärimmäisen kiistanalaisia ja kahtiajakautuneita ja vaikuttavat ihan dramaattisesti osan ihmisistä jokapäiväiseen elämään.

Lisää aiheesta:

Kirjeenvaihtajalta: Ruth Bader Ginsburgin kuolema vie Yhdysvaltoja konservatiivisempaan suuntaan jopa vuosikymmeniksi eteenpäin

Ruth Bader Ginsburgin seuraajasta taistellaan jo – republikaanit haluavat omansa korkeimpaan oikeuteen mahdollisimman pian

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Ruth Bader Ginsburg on kuollut – Toimi 40 vuotta tuomarina, selätti syövän kolmesti

Hollanti valmistautui isännöimään Euroviisuja 40 vuoden tauon jälkeen viime keväänä, mutta suunnitelmat menivät koronapandemian vuoksi uusiksi. Arcade-kappaleella Tel Avivissa 2019 viisufanit hurmannut Duncan Laurence jäi kantamaan voittajan viittaa toiseksi vuodeksi, kun tämänvuotiset bileet peruttiin kokonaan.

Nyt järjestäjät lupaavat, että Euroviisuja juhlitaan joka tapauksessa toukokuussa 2021. Euroopan yleisradiounioni EBU ja hollantilaiset yleisradioyhtiöt ovat laatineet neljä vaihtoehtoista tapaa järjestää Euroviisut virustilanteesta riippuen.

Vaihtoehto A: viisut järjestettäisiin kuten ennenkin

Fanien kannalta paras vaihtoehto olisi A. Euroviisut järjestettäisiin Rotterdamissa harjoituksineen, semifinaaleineen ja finaaleineen sellaisena kuin on totuttu. Ahoy Arena täyttyisi yleisöstä ja median edustajista, viisuhuuma levittäytyisi koko satamakaupunkiin.

Tämän vaihtoehdon suhteen kaikki riippuu EBUn mukaan mahdollisesta koronarokotteesta tai luotettavasta testausjärjestelmästä.

Vaihtoehto B: turvavälit käytössä

Vaihtoehto B jatkaisi sitä, mihin on osaltaan jo totuttu: viisuhuumaa rajoittaisivat puolentoista metrin pakolliset turvavälit.

Areenalle otettaisiin rajoitetusti yleisöä ja median edustajia. Rajoituksia noudatettaisiin myös kaupungilla järjestettävissä oheistapahtumissa.

Oikeus tulla paikan päälle arvottaisiin järjestäjien mukaan reilun pelin hengen mukaisesti. Lipuista saisi rahat takaisin, mikäli arpaonni ei suosisi.

Vaihtoehto C: matkustusrajoituksia voimassa

Kolmas vaihtoehto, C, olisi sekoitus livetapahtumaa ja etänä tehtävää show'ta.

Pääkallopaikkana olisi edelleen Rotterdamin Ahoy Arena, jossa esiintyisivät edustajat niistä maista, joista matkustaminen paikan päälle olisi mahdollista. Turvavälimääräys olisi todennäköisesti voimassa, ja paikan päällä olisi rajoitetusti yleisöä ja median edustajia.

Edustajat sellaisista maista, joista matkustaminen paikan päälle ei olisi mahdollista, esiintyisivät kilpailussa etänä omista maistaan.

Vaihtoehto D: Euroviisut eristyksissä

Euroviisut järjestetään siinäkin tapauksessa, että Hollanti olisi koronapandemian takia eristänyt itsensä muulta maailmalta. Esimakua tästä järjestelystä saadaan Lasten Euroviisuissa marraskuussa.

Vaihtoehto D muuttaisi Euroviisut etälaulukilpailuksi, jossa kilpailukappaleet esitettäisiin omista maista, ja lähetys koottaisiin Rotterdamin Ahoy Arenassa ilman liveyleisöä.

Yleisradiounioni päättää kilpailun järjestämistavasta alkuvuonna 2021.

Jalasjärvellä valtatiellä kolme Jokipiin ja Peltomäen välissä on ollut useiden tuntien ajan liikennehäiriöitä.

Kalkkirekan nuppi oli valtatiellä poikittain niin, että se peitti toisen kaistan kokonaan. Auton peräkärry oli myös kallellaan pellolla.

Kuljettaja jouduttiin auttamaan nupista pois ja apukuljettaja pääsi ulos omin avuin. Palomestari Kaj Ny kertoo, että alustavan tiedon mukaan kuljettajat ovat loukkaantuneet lievästi.

Raivaustyöt kestivät onnettomuuspaikalla useita tunteja. Tie oli suljettuna liikenteeltä kello yhdeksään asti. Paikalla oli käytössä kiertotie.

Poliisi selvittää onnettomuuden syytä.

Onnettomuus tapahtui puoli kolmen aikaan aamuyöllä.

Porilaisella Heini Kukolalla on taskussaan pari viikkoa vanha ajokortti. Ikää hänellä on vasta 17 vuotta. Kukola, kuten tuhannet muut samanikäiset nuoret, ovat anoneet lupaa hankkia ajokortti poikkeusluvalla.

Ajokorttilakiin vuonna 2018 tehdyn uudistuksen jälkeen tämä on ollut mahdollista toteuttaa helpommin ja keveämmin perustein.

• Liikenneopettaja huolestui 17-vuotiaiden ajokorteista: "Eivät välitä, sujuuko ajaminen liikennesääntöjen mukaisesti vai vähän sinne päin"

Poikkeusluvalla ajokortin saaneiden alaikäisten määrä on kasvussa.

Viime vuonna poikkeuslupia myönnettiin 10 000. Tänä vuonna lupien määrä tulee Traficomin mukaan kasvamaan edelleen.

Poliisi tunnistaa nuorten hurjapäiset ajotavat, mutta kaikki alaikäiset eivät tähän ryhmään kuulu.

Poikkeusluvan saaminen kävi helposti

Heini Kukolan tapauksessa luvan saanti liikennevirasto Traficomilta kesti muutaman kuukauden.

Perusteluiksi hän esitti aktiivisen pesäpalloharjoittelun.

Matkat treeneihin Porista Pomarkkuun kolme kertaa viikossa ja tähän lisättynä valmennukset Porissa riittivät viranomaisille. Toki Kukolan piti pyytää lupa-anomukseen allekirjoitukset sekä Pomarkun että Porin valmennusjohdoilta.

Ei mukaan kavereiden yllytyksiin

Viime lauantaina Lounais-Suomessa sattui kaksi vakavaa liikenneonnettomuutta, joissa molemmissa epäillään kuljettajaksi ikäpoikkeusluvalla ajokortin saanutta 17-vuotiasta nuorta. Alaikäisten osallisuus näissä ja muissa vastaavissa onnettomuuksissa saa Heini Kukolan mietteliääksi.

Tuoreen ajokortin omistaja arvioi surullisten tapahtumien syiksi liian suuren nopeuden ja sen, että muiden tiellä liikkujien huomioiminen on päässyt unohtumaan. Kukola ei tunnista näitä piirteitä itsessään.

– Ajan aina nopeusrajoitusten mukaan enkä lähde toteuttamaan kyydissä olevien kaverien yllytyksiä.

Kaikkien 17-vuotiaiden kuljettajien syyllistäminen riskikuljettajiksi on Kukolan mielestä turhaa. Hän kuitenkin myöntää, että aivan kaikille ei ajolupaa kannattaisi antaa.

• Useita kuollut nuorten autokolareissa, joissa on neljä samanlaista piirrettä – epäilyt hurjastelusta ja päihteistä yhdistävät tapauksia

Poliisilta ei pelkkiä ruusuja alaikäisten ajosuorituksille

Lounais-Suomen poliisilaitoksella tunnistetaan nuorten hurjapäiset ajosuoritukset.

– Tämän vuoden aikana on tilastoissa piikki, mitä tulee poikkeusluvin ajaneiden alaikäisten kuljettajien liikennerikkomuksiin. Jo nyt on tiedossa kymmeniä törkeitä liikenteen vaarantamisia, sanoo komisario Tuomo Katajisto.

Katajisto muistuttaa, että rikkomuksiin syyllistyvät myös täysi-ikäiset kuljettajat.

– Tilastojen valossa ei edes vielä pystytä varmaksi sanomaan, kuinka suuri ero liikenteessä tapahtuneissa rikkomuksissa on 17- ja 18-vuotiaalla kuljettajalla.

Opetusluvalla enemmän ajotunteja

Heini Kukola on saanut kokemusta liikenteestä jo kahden vuoden ajalta ajaessaan mönkijällä.

– Ajetut kilometrit ovat olleet erittäin tarpeellisia. Tästäkin syystä pidän itseäni valmiina auton rattiin. Olen rauhallinen ja ennakoiva kuljettaja.

Saman arvion hän sai myös inssiajon jälkeen, kun kokeen vastaanottanut insinööri arvioi ajosuoritusta.

Kukolan luottamusta ajamiseen lisää myös isän antama opetus. Ajotunteja ehti kertyä huomattavasti enemmän kuin niitä olisi ollut autokoulun peruspaketissa tarjolla.

Ajokorttiuudistuksen myötä sekä teoria- että ajotuntien määrä väheni.

Aiemmin teoriaa oli 19 tuntia, nyt vain neljä. Ajotunteja oli 16–18, nyt kortin saamiseksi riittää kymmenen ajotuntia.

Tutkintoon kuuluu myös 8 tuntia riskienhallintaa, josta puolet tapahtuu ratin takana.

Liikenneopettaja: Ikä ei ratkaise vaan se, millä liikutaan

Runsaat kymmenen vuotta liikenneopettajana toiminut porilainen Jaakko Viitanen ymmärtää nuoren autoilijan mielenliikkeet.

– Nuoruuteen kuuluu sellainen rajojen kokeilu ja etsiminen, ikävä kyllä.

Viitanen kuitenkin muistuttaa, että suurin osa nuorista kuljettajista pärjää liikenteessä ihan hyvin.

Liikenneturvan kouluttajanakin toimiva Viitanen toivoo keskustelun ohjautuvan siihen, millä nuori saa liikenteessä ajaa, millaista opetusta alaikäiselle kuljettajalle annetaan ja missä se tapahtuu.

– Onko esimerkiksi opetusluvalla annettava opetus riittävää ja pitäisikö näille erityisluvan saaneille räätälöidä aivan omanlaisensa koulutus? Näitä toivoisin päättäjien pohtivan.

"Nyt vain katsotaan, miten meidän käy"

Jaakko Viitanen ihmettelee, miksi päättäjät ovat ylipäätään helpottaneet 17-vuotiaiden siirtymistä ratin taakse.

– Aiemmin erikoislupa annettiin vain yksittäistapauksissa, hyvin perusteltuna. Nyt vaikuttaa siltä, että kun poikkeuslupia myönnetään tuhansia ja lupa heltiää hyvin kevyin perusteluin, on käynnissä jonkinlainen ihmiskoe. Että nyt tässä vain katsotaan, miten meidän käy.

Minkälaisia ajatuksia alaikäisten ajokortit, -taidot ja -tottumukset sinussa herättävät? Voit osallistua keskusteluun jutun kommenttiosiossa.

Lue myös:

Alaikäiset innostuivat hakemaan ajokortteja – ikäpoikkeuslupien käsittely ruuhkautui 2 000 hakemuksen jonoksi

"Yöllä voi päästää täysillä" – Nuorten törkeät ylinopeudet ovat lisääntyneet sen jälkeen kun uudistus helpotti ajokortin saantia

Tämä sama tie suljetaan lauantaisin laittomia kiihdytysajoja varten, lähtöjä voi olla sata: Poliisi kertoo kevään ilmiön kaavasta

Entinen telinevoimistelija Jari Mönkkönen epäonnistui kohtalokkaasti neljä vuotta sitten kaksoisvoltissa voimisteluharjoituksissa.

Onnettomuus johti EM-hopeamitalistin neliraajahalvaantumiseen.

Jutun kuvasta aukeavalla videolla Mönkkönen kertoo, miten hän on jatkanut unelmien toteuttamista halvaantumisen jälkeen.

Vuoden kuluttua tapaturmasta aiemmin paloesimiehenä toiminut Mönkkönen toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja perusti vaimonsa Sanna Mönkkösen kanssa voimistelusalin.

Salilla tarjotaan muun muassa oheisharjoittelua eri lajien urheilijoille. Yksi hänen valmennettavistaan voitti äskettäin street workoutissa, kehonpainoharjoittelussa Suomen mestaruuden.

Jyväskyläläislähtöinen Jari Mönkkönen, 46, asuu nykyisin vaimonsa ja kolmen lapsensa Moonan, 17, Rasmuksen, 14, ja Miisan, 11, sekä kahden koiransa kanssa Helsingin Pakilassa.

Mönkköseltä kysytään usein, miten hän on pysynyt niin positiivisena, vaikka ei pysty liikkumaan. Itse hän ihmettelee, miksi ihmiset ovat usein niin negatiivisia ja valittavat niin paljon, vaikka pystyvät kävelemään.

Mikä Mönkköselle on nyt merkityksellisintä? Mitä hän kaipaa eniten? Miten sai elämästä kiinni? Miten onnistui välttämään katkeroitumisen, vaikka on menettänyt huippu-urheilijan elämän tärkeimmän asian, kyvyn liikkua?

Näihin kysymyksiin Mönkkönen vastaa oheisella jutun kuvasta aukeavalla videolla.

Helsinki-Vantaan lentoasemalla iloittiin lauantaina rajojen avautumisesta muun muassa Ruotsiin.

– En pystynyt odottamaan enää hetkeäkään, sanoo Liisa Hakala. Hakala herkistyi lentokentällä mahdollisuudesta päästä matkaan, sillä hän ei ole nähnyt 4- ja 6-vuotiaita tyttärenpoikia yhdeksään kuukauteen.

Ilo voi kuitenkin jäädä lyhytaikaiseksi, mikäli tautitilanne pahenee eri maissa.

Suomi luopui rajoituksista Suomen ja sellaisten EU- ja Schengen-maiden välillä, joissa uusien koronatapausten ilmaantuvuus on enintään 25 tautitapausta 100 000:ta henkilöä kohden edellisten 14 päivän aikana. Mikäli tautitilanne pahenee eri maissa, rajat on suljettava raja-arvon ylittävien maiden osalta uudelleen.

Suomen hallitus tarkastaa maakohtaiset tartuntaluvut ensi viikolla. Sisäministerin esikunnan mukaan muutoksia voi tulla jo maanantaista 28. syyskuuta alkaen, jolloin rajavalvonta ja karanteenisuositukset saatetaan palauttaa uudelleen voimaan esimerkiksi juuri Suomen ja Ruotsin välille.

Lokakuun alusta tulee muitakin muutoksia. Ruotsin, Norjan ja Viron kansalaisilta, jotka käyvät säännöllisesti rajan yli töissä Suomessa, ei edellytetä koronatestiä ja omaehtoista karanteenia, vaikka tartuntatapausten määrä ylittäisi näissä maissa 25 rajan 100 000:ta henkilöä kohden.

Rajatarkastukset poistuivat viime yönä puoliltaöin ja matkustaminen on taas sallittua molemmin puolin Suomen ja Ruotsin rajaa. Matkustajilla ei tarvitse enää olla perusteltua syytä maahan tuloon, vaan myös vapaa-ajan matkailu on nyt mahdollista.

Myöskään 14 vuorokauden karanteenisuositusta ei enää ole. Omaehtoisen karanteenin tarvetta voi lauantaista alkaen arvioida THL:n liikennevalojen avulla.

Helsinki-Vantaalla luottavaisia matkustajia

Liisa Hakala matkusti lauantaina tapaamaan lastenlapsiaan Tukholmaan, Ruotsiin. Hakalan suunnitelmissa on palata viikon kuluttua lauantaina. Hän aikoo kiertää lastenlastensa kanssa pientä saarta, jolla he asuvat ja seurata poikien metkuja.

– Voin saada tartunnan Ruotsista ja sitten levittää tautia Suomessa, joten aion palattuani tavata ihmisiä rajoitetusti. Käyn myös koronatestissä. Jos joutuisin karanteeniin, pyytäisin poikaani käymään kaupassa ja pakenen sitten Itä-Suomen puolukkametsiin, hän kertoo.

Yhdistetylle loma- ja työmatkalle suuntaava Risto Niemi lentää Tanskaan ja matkustaa sieltä Ruotsiin. Paluuajankohta on vielä hieman auki, hän aikoo olla Ruotsissa viikosta kahteen.

– Menen auttamaan hyvää ystävää Skåneen. Toivottavasti kaikki pysymme terveinä. Riski on aina olemassa, mutta mikä on sen riskin hinta, siitähän on kyse, hän toteaa.

Suomenruotsalainen Dylan Pashly matkustaa myös Tanskan kautta Ruotsiin. Hän on opiskellut Ruotsissa ja hänen tyttöystävänsä asuu siellä. Pashly ei ole käynyt Ruotsissa maaliskuun jälkeen, sillä hän asuu Suomessa. Nyt hänestä on mukava mennä, kun matkustusrajoitukset poistuivat ja tilanne on vähän parantunut myös Ruotsissa.

– Kavereilta olen kuullut, että Ruotsissa on käyttäydytty kuin koronaa ei olisi, ihan eri tavalla kuin Suomessa ja Tanskassa. Suomessa on ollut mukavampi, vanhempien kodin lähellä on metsää, Pashly sanoo.

Mikko Hagelberg kertoo matkustavansa kahdeksi päiväksi tapaamaan kavereitaan ja seuraamaan futismatsia baarissa, koska kentälle ei nyt pääse. Hän ei ole käynyt Ruotsissa rajoitusten asettamisen jälkeen.

– On pitkään odotettu reissu. Ei pelota, pidetään maskia ja ollaan varovaisia, Hagelberg sanoo.

Rajan avautuminen näkyi Ikean parkkipaikalla

Torniossa rajan aukeaminen ei johtanut riemujuhliin vaan tunnelma oli suorastaan vaisu. Aamupäivällä merituuli puhalsi kylmästi rajan tuntumassa ja liikkeellä oli lähinnä rajavartijoita, jotka keräsivät viimeisiä oransseja muovitörppöjä pois rajalta.

Kapteeniluutnatti Tommy Håkans Länsi-Suomen merivartiostosta kertoo, että kolmelta rajanylityspaikalta esteet purettiin heti puoliltaöin ja lauantaiaamuna myös toria halkoneet aidanpätkät on kannettu pois. Tiehallinto korjaa painavat betoniesteet pois nelostieltä viimeistään maanantaina.

– Pyrimme tekemään kaupungista sellaisen, että näyttäisi kuin meitä ei olisi täällä koskaan ollutkaan, Håkans toteaa.

Paikalliset asukkaat ovat voineet niin sanottuun rajayhteisöön kuuluvina asioida vapaasti naapurimaassa elokuusta lähtien eikä rajavartijoiden poistuminen näyttänyt heissä aiheuttavan vipinää. Sen sijaan Oulun suunnalta moni oli päättänyt poiketa Ruotsiin nyt kun voi.

Haukiputaalaiset Sirkka-Liisa ja Hannu Nyman suuntaavat Haaparannalla ruokakauppaan.

– Kaikista eniten on ollut ikävä ruotsalaista sinappia, ei Suomessa ole niin hyvää, Nymanit kertovat.

Heillä on maskit kasvoilla, kuten useimmilla muillakin suomalaisilla. Monen suuntana oli Ikea, jonka parkkipaikka alkoi kaupan avauduttua pikkuhiljaa täyttyä suomalaisista autoista ja peräkärryistä.

Oululainen Jenna Hyvärinen on ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Hän kertoo, että kerran vuodessa on ollut tapana käydä Ruotsin puolella.

– Tultiin käymään Ikeassa ja nuuskakaupassa. Ensimmäisenä taidetaan mennä syömään lihapullia, Hyvärinen kertoo.

Ikean ovella pysäytetyt Minerva Hänninen ja Esko Huttunen eivät vielä herätessään tienneet lähtevänsä ulkomaille huonekalukauppaan.

– Tunti sitten päätettiin, että lähdetään, Huttunen kertoo.

Hännisellä ja Huttusella on Keminmaassa uusi kesämökki, joka kaipaa sisustusta ja josta oli lyhyt matka ajella. He kertovat ajaneensa jo kerran aiemmin Haaparannan puolelle, tosin polkupyörällä ja niin etteivät poikenneet missään.

– Kyllä ne rajavartijat päästivät ja sanoivat, että saa tulla takaisinkin, Huttunen sanoo.

Rajavartijoita joku jäi kaipaamaankin

Torniossa rajaa ehti puolen vuoden aikana valvoa yli 500 rajavartijaa, joista viimeisetkin palaavat tänään kotiinsa ja asemapaikoilleen itärajalle. Kaksoiskaupunkiin pystytetyt rajaesteet kirvoittivat sapekasta palautetta, mutta Håkansin mukaan suurin osa asukkaista kuitenkin suhtautui tilanteeseen ymmärtäväisesti.

Häkans myöntää, että jos oli kansalaisilla vaikeaa joskus pysyä perässä hallituksen päätöksissä, niin helppoa se ei ollut rajavartijoillekaan. Håkansin mukaan se kuitenkin onnistui.

– Aika nopeasti me olemme saaneet ne täällä kerrottua kaikille. Radiolla vaan kaikkiin yhteys, että nyt ruvetaan tulkitsemaan täällä tavalla.

Liikenne vilkastui huomattavasti toukokuussa, kun Suomen kansalaisen perustuslaillisia oikeuksia puitiin julkisuudessa. Håkans sanoo, että niin rajavartijat kuin osa suomalaisista tiesivät koko ajan, että suomalaisella on oikeus lähteä ulkomaille.

– Kyllä se meille oli selvää, että jos ihminen tuli vaatimaan, että hän menee, niin hän pääsi menemään.

Puolen vuoden poikkeusaika oli vaiherikas ja ikimuistoinen myös Håkansille, joka palaa kotiin Vaasaan muutaman päivän kuluttua. Kun hän huhtikuun alussa tuli Tornioon, hän kuvitteli viipyvänsä vain pari viikkoa. Hän kuvailee tehtävää uudeksi, vastaavanlaista kokemusta ei hänen virkauraltaan löydy.

– Täällä on sujunut mielestäni oikein hyvin. Tottakai osa on myös ärtynyt, kun puututaan ihmisten arkeen näin kovalla tavalla, mutta kokonaisuudesta se on hyvin pieni osa, joka antaa meille palautetta. Olemme saaneet jopa positiivista palautetta. Viime päivinä on sanottu, että olisitte voineet jatkaakin, Håkans sanoo.

Lue myös:

Matkailun asiantuntija: Kukaan ei tiedä, miten Suomeen pääsee – matkailu-ala tarvitsee selkeät säännöt, joiden pohjalta rakentaa

Raja aukeaa tänään muun muassa ruotsalaisille, mutta tunnelma on odottava: viranomaiset seuraavat tautitilannetta, lento- ja laivayhtiöt kysyntää

Matkustusrajoitukset poistuvat muun muassa Ruotsista, Kyprokselta ja Japanista, uusi malli perustuu testaamiseen ja matkan kestoon – Yle seurasi hallituksen tiedotustilaisuutta